Kuusamolainen sukututkija ja perinteen kerääjä Erkki Aikkila on haastatellut 16.7.1996 Anna ja Eino Kajavaa evakkomatkasta vuonna 1944. Anna Kajavalla (o.s. Suoraniemi, Ville Hermannintytär) on omakohtainen kokemus karjan kuljettamisesta Kuusamon Suorajärveltä Saloisten Piehinkiin syksyllä 1944. Erkki Aikkila antoi henkilökohtaisesti luvan julkaista artikkelista Laitasaarta koskevan osuuden blogissamme.

Sitten tultiin Muhokselle. Mutta meille tuli taas niin kova pala. Saksalaisia tuotiin niin kolonnamääriä niitä autoja oli ja me eikun outa vaan. Joki oli ylitettävä, eikä siltaa ollut. Oli mentävä lossilla. Siinä meni monta tuntia ja taas oli ruuasta puute. Siellä ei ollu huoltopistettä ollenkaan, kun se oli siellä joen toisella puolen kylässä, kirkolla. Me, että miten me tässä jaksetaan olla. Niin sitten tuli joku sanomaan, että siellä on jossakin talossa keitetty ruispuuroa. Menkää sinne syömään. Sen turvin me jaksettiin siinä olla se loppupäivä. Se oli pitkä outtaa ja siinä oli semmonen hulina. Siinä tuli sitten pimeä, kun päästiin jatkamaan ja muutama lehmä jäi tien varteen. Ne olivat semmosen talon lehmiä, joilla ei ollut naispuolista hoitajaa mukana. Kyllä ne sieltä haettiin ja löydettiin, tuotiin takaisin karjaan. Kun lehmä poiki matkalla, niin vasikka jätettiin siihen taloon. Meille sattu matkan varrella niin, että lehmä rupesi poikimaan kesken matkaa. Talo, jossa yövyimme, oli jo näkyvissä ja äiti sanoi, että hän jääpi tämän lehmän kanssa tähän poijittamaan.

Anna kertoo tässä lainauksessa talosta Laitasaaressa, jossa oli puuroa keitetty ja antaneet evakoillekin sitä. Mistähän talosta mahtanee olla kyse? Muistaako kukaan?

Meillä seurasi karjan mukana yksi hevonen varustettuna tavallisella kolakärryllä. Sen hevosen kuskina oli semmonen vanha mies. Eihän se kuormatila iso ollu, mutta kuitenni siihen mahtu vähäsen, lypsinkiulut ja reput, ettei niitä tarvinnu käsissä ja selässä kulettaa koko ajan. Meillähi äitin kanssa oli repussa vaihtovaatteet, alusvaatteet ja muutama leninki. Muuta ei mittään ja se on ollu lähöstä asti.

Matkalla piti ylittää myös Oulujoki Laitasaaren kohdalta. Kalevi Leskeläkin kertoi aiemmin blogipostauksessa, että toinen joen ylityspaikka piti tehdä Konnun talojen kohdalle. Valmiina oli Laukan kohdalla oleva lossi. Anna Kajava kertoo tästä seuraavaa:

Muhoksella sitä joen ylitystä outellessa minä sanon äitille kun se meni niin pimiäksi, että me ei voija kyllä lypsää lehmiä tänä iltana, ei nähäkkään, kun se oli syyspimmeätä, mutta otetaan kuitenkin nuo reput ja sankot kätteen. Kulukeehan ne tämän matkan, olihan sitä viis kilometriä, vai oliko ihan seihtemän. Ja niinhän siinä kävi, että hevonen kärryineen ei sopinut siihen lossiin, vaan jäi outtamaan seuraavaa kyytiä. Sitten seuraavassa kuletuksessa oli pappa mukana hevosineen, mutta se pillastu ja työnsi kärryt pois lossilta ja meni ylenkuppuraista kärryineen Oulunjokeen. Kellä oli tavarat kyytissä, ne menivät. Kaikki lähti virran matkaan ja siellä on yhäkkin ne tavarat. Aivan älytöntä! Koko ’mahtava matkatavaravarasto’ lähti melko leveän ja melko virtavan Oulujoen vietäväksi. Pappa pelastu ja hevonen ui sille oikealle puolelle jokea. Toinen tamppi aukesi ja hevonen ui kärry toisesta aisasta kiinnitettynä perässään joen sille puolen mihin pitikin. Kärryn puinen lava piti sen pinnalla, eikä vienyt mennessään pohjaan. Ukkikin oli jo semmonen vanha käppänä, että olihan se niin lohuttoman tuntusta. Siinä rannalla sitten päiviteltiin ja sattuhan siinä semmonen pieni kohtauskin. Siinä oli semmonen yks emäntä, nyt jo kuollu, niin kuin se pappakin. Sillä emännällä pisti vähän vihaksi. Oli nimittäin niin, että matkan alakutaipaleella oli yhessä kaupassa myötävänä halavalla mitä tahto: pöytäliinoja, semmosia kauniita ja niitä vaatteita. Mutta eihän meillä ollu rahaa, mutta sillä sattu olemaan, sillä mummolla. Se osti ison oikein kauniin pöytäliinan ja näytteli sitä meille, että hän osti tuon, vaikka ainuansa pani. Ja kun se sitten meni, myös se pöytäliina. Virta vei, niin sillä vähän kuohahti sitten ja se sano: ’Tuo ukonkäppyrä oes saanu mennä ennen kun ne minun tavarat’. Oli se kyllä vähän ronskisti sanottu. Olihan se ihan hirveätä, mutta tässä nähhään se, kuinka ihmiselle on maallinen materiaali tärkeätä. Tämä matka opetti sen, että niin kuin alakutaipaleellaki ihmiset tiesivät, että joutuvat itsekin kaiken jättämään, niin ei siitä kuitenkaan vapaaehtoisesti raskita luopua apua tarvitseville. Mieluummin sitten pakosta jätetään. Semmonen on ihmisen luonne. Eikä se oo muuttunu.”

Muhokselta Kajavan matka jatkui Tyrnävälle. ¹