Raimo Rannan kokoamia Jättiläistarinoita Oulujoen varrelta julkaistaan useamman artikkelin sarjana sivostollamme. Tämä artikkeli on sarjan viimeinen. Kaikki jättiläistarinat löydät tämän linkin kautta. Kiitos Raimolle näiden kokoamisesta!

Mutta koskenhaltiaa ei tämmöinen tuuma ensinkään tyydyttänyt, häntä päinvastoin suututti Montan kavaluus. Hän kosti. Vähän matkaa kosken alapuolella oli vesipyörre, jossa puun näköinen esine pyörien kellui. Montta tunsi sen samaksi kuusoseksi, joka ennen oli ollut hänen purjeenansa ja vast’ikään hänen oivana oppaanansa kosken kuohujen keskitse. Hän päätti ottaa puun ylös ruuheensa, kukapa tiesi miksi tuo vielä voi hyväksi olla. Hän tarttui käsin puuhun, mutta vetikö samassa haltia puuta toisesta päästä, vai mikä lienee, mutta horjahti suinpäin hän veteen pudota pulahti ja katosi arkkuineen päivineen pyörteeseen. Tyhjänä, pohja yläilmoihin kääntyneenä, jatkoi ruuhi hiljaista kulkuansa jokea alaspäin. Haltia otti väkivallalla mitä hänelle oli tuleva vieläpä kuolemallakin rankaisi lupauksen rikkojaa.

Kaiken tämän näkivät Jättiläiset Pyhäkosken rannoilta. Jos he ihmettelivät tuon oudon miehen kummallista koskenlaskua, niin saivatpa vielä ihmetellä hänen kummallista katoamistansa. Ei kenkään heistä ollut ajatellutkaan estää hänen kulkuansa, joka heille olisi ollut niin helppo asia, niin kummastuksissaan he olivat. Mutta nyt kun tämä mies katosi, nousi kiista heidän kesken, oliko tuo mies todenperästä sanottava päässeeksi alas koskea, koska hän kumminkin hukkui ja oliko hänen laskunsa enne, josta Hiidenlinnan äijä oli puhunut.

Ja kun eivät tässä kohden tulleet yksimieliseen päätökseen, astuivat pohjoispuolen Jättiläiset kosken ylitse ja niin mentiin miehissä Hiidenlinnan ovea kolkuttamaan, että kyseltäisiin äijältä miten asian laita oli. Mutta Hiidenlinnasta ei tullut mitään vastausta. Jättiläiset menivät silloin sisään ja näkivät äijäukon makaavan hengettömänä seljällään. Sammalköysi oli hänellä kourissa, se oli nyt määränsä täyttänyt. Kun Jättiläiset huomasivat äijän menneen isiensä luoksi, he siitä ymmärsivät, että aika oli tullut ja että heidänkin pian on muuttaminen maan sisään.

Pyhäkosken suun alta levenee lampi. Kolmantena päivänä mainitun tapauksen perästä ilmestyi tämän lammen pohjasta noussut ruumis kelluen vedessä sinne tänne, kunnes läksi virtaa myöden alas sitä koskea, jonka kautta lammen vesi laskee levenevään jokeen ja joutui vihdoin virran ajamana sen saaren rantaan, jossa tähän maailman aikaan paikkakunnan hautausmaa on.

Ruumiin vaaleain kasvojen huomattavimpana merkkinä oli mustat paksut kulmakarvat, jotka olivat niin pitkät, että ne itsestäänkin menivät yhteen. Nyt olivat ne lisäksi yhteenvedetyt ja otsa rypistynyt ikään kuin tuskasta ja katumuksesta. Mutta muutoin oli rauha levinnyt kasvoille. Ruumis oli Montan, joka nyt vihdoin oli löytänyt sen levon, jota eläissään oli turhaan etsinyt. Hänen kainalossaan ei enää ollut tuo rakas arkkunen, se oli ikipäiviksi joutunut veden omaksi.

Mutta samassa paikassa, missä Montan ruumis kolmantena päivänä nousi veden pinnalle, samassa paikassa nousee vielä nytkin niiden ruumiit, jotka koski nielee. Sillä vaikka Pyhäkoskea nyt paljon kuljetaan, on se kuitenkin vanhan maineensa vuoksi vieläkin niin pyhä, ettei se siedä mitään saastaisuutta. Senpä tähden se samalla tavoin kuin hämähäkki imee veren saaliistansa ja sitten verkostansa puhdistaa tyhjän kuoren pois, imee hengen pois ihmisestä, mutta antaa kuolleen ruumiin takaisin. Ja kostaakseen ensimmäisen kulkijan kavaluutta vaatii koski hengen veroksi yhden ihmisen joka vuosi. Ja tästäpä hengen veronotossa se onkin niin tarkka, että jos sille jäisikin vuodeksi velkaa, niin ottaa se seuraavana vuonna kaksi. Mutta ruumiit jättää se aina takaisin samaan paikkaan missä Montakin ruumis nousi veden pinnalle, ja tätä lampea nimitetään siitä saakka Montanlammeksi, samaten kuin lammesta laskevaa koskea Montankoskeksi.

Jättiläiset näkivät ruumiin nousevan vedestä ja ajettavan saaren rantaan ja pelästyivät. Ja aikaa voittaen meni toistensa perästä sisään Hiidenlinnaan eikä palanneet sieltä ikinänsä. Mutta nimensä ja muistonsa jättivät he jälkeensä. Ja uusi kansa muutti maahan, säilytti polvesta polveen entisaikojen muistot ja samalta kansalta voit vielä tänäkin päivänä kuulla tämänkin tarun. ¹