Iso Viinikka (1928)


Eräänä talvipäivänä 1808 saapui Viinikan pihalle Muhoksella kaksi kuomurekeä, jotka pysähdytettiin asuinrakennuksen kuistin eteen. Ensimmäisestä reestä nousi puuskuttaen vanha herra ja hänen jälkeensä hyppäsi pihalle kaksi nuorta miestä. Karskilla äänellä käski vanha herra viedä hevosen rekineen tallin eteen, antaa hoitoa hevoselle sekä toimittaa rekivaatteet suojaan. Sitten ajettiin toinen kuomureki edellisen paikalle ja vanha herra seuralaisineen auttoi reestä monien vällyjen ja peittojen alta vanhemmanpuoleisen naisen ja kaksi nuorta tyttöä, ja viimeksi vedettiin sieltä näköjään toisella kymmenellä oleva poika. Ajajalle antoi vanha herra saman käskyn kuin ensimmäisellekin ajajalle.

— Siihen jäi koko perhe katselemaan ympärilleen uuden kodin ympäristöä. — Vanha herra oli majuri Samuel Johan Löthman omaisineen Paltamosta, josta nyt muuttivat lähemmäs Oulun kaupunkia. Hän oli hiljattain ostanut Viinikan tilan Muhoksen pitäjän Laitasaaren kylästä, vuolaan Oulujoen varrelta, kauniilta paikalta heti Korilanvaaran alapuolelta. 1

Siinä hänen seisoskellessaan tulla lynkkäsi pirtin puolelta vanha vaimo, siunasi ja niiasi ja sanoi että ”nytkö herskapi jo tuli eikä piika-Marikaan ole vielä avannut oviakaan.” Tulijan tervehdittyä mummoa, kysäisi rouva häneltä: ”kuka te olette”, johon mummo vastasi: ”olen vanha, vaivainen pirttimuori, joka olen kuin testamentattu tämän talon ankkuriksi ja siunaukseni Teille uudet asukkaat annan.” Siinä samassa piika-Marikin oli ovia avaamassa, pirttimuori niiasi jälleen ja lynkkäsi takaisin pirttiin talon uusien haltijoiden astuessa ensi kertaa uuden kotinsa kynnyksen yli.

Viinikan tilan historiassa oli lehti kääntynyt, uusi haltija oli astunut toimeensa, uudet olot, uudet tavat astuneet entisten tilalle ja varmaan katselivat seinähirret kummissaan monta kertaa muuttuneita oloja.

Majuri Löthmanilla oli usein asioita läänin pääkaupunkiin. Suomi oli silloin vielä Ruotsin vallan alainen ja näin pohjoisessa olevassa seudussa oli usein puute sijaisvirkamiehistä, jonkatähden entiset sotilashenkilöt näillä paikoin olivat hyvin kysyttyä virkamiesainesta. Niinpä Majuri L. oli usein viranhoitajana lääninhallituksessa ja pitkän, vaivalloisen matkan takia Paltamosta saakka olivat virkatoverit yllyttäneet häntä muuttamaan lähemmäs Oulua. Majuri seurasikin neuvoa ja osti Viinikan tilan aikomuksella saada siitä oikea n.s. herraskartano, sillä Viinikan tilukset ja asema edellyttivät sitä. – Tätä aikomustaan hän ei saanut koskaan toteutetuksi, sillä jo muutamien kuukausien perästä kaikki tulevaisuuden suunnitelmat särkyivät. Vieri nimittäin viesti pitäjästä pitäjään, talosta taloon — kuningas käskee, isänmaa kutsuu poikiaan riveihin Etelä-Suomeen vihollista vastaan.

Niinpä Viinikankin haltija sai, luonnollista kylläkin, koska hän oli armeijaan kuuluva, kutsun saapua sotanäyttämölle. Majuri olikin heti valmis, ja koska pojat eivät tahtoneet olla ”vanhaaherraa” huonommat niin jokainen, kolme luvultaan, sekä Viinikassa silloin vierailevat serkut kaksi Montgomerya ja renki halusivat lähteä majurin mukana. Koska talo silloin olisi jäänyt kokonaan isäntää vaille, jos kaikki sen miespuoliset jäsenet olisivat sen jättäneet, niin äiti otti nuorinta poikaansa kädestä kiinni ja sanoi: ”älä sinä lähde, pidä huolta minusta ja sisaristasi ja saat talon ja tanhuat, isänmaalle annan jo kylliksi uhreja, enkä tahtoisi sinuakaan pidättää, mutta eläminen on kysymyksessä, ja — montako tulee takaisin?”

Poika, nimeltään Axel Göran, suuteli äitiään kädelle ja lupasi jäädä kotiin hoitamaan äitiänsä, sisariansa ja Viinikkaa. — Axel Göran pitikin sanansa, otti heti, huolimatta nuoresta ijästään (hän oli silloin neljäntoistavuotias) isännyyden itselleen ja syventyi talon hoitoon. Maa ei ollut suuri, mutta pellot hyvät ja lähellä, metsäsarka tosin jonkun matkaa talosta, mutta se ei haitannut. Vuosien kuluessa vetäytyi äiti syrjään kaikesta, myöskin emännyydestä, jättäen sen ensin tyttärilleen, sitten miniälleen. Kokemukset ja koettelemukset olivat olleet hänelle siksi monivaiheiset ja elämä oli riistänyt niin monta rakasta, että hän mielellään vetäytyi kaikesta syrjään. Kasvaneena lähellä Pietarsaarta, Freidenfelt´ien iloisessa sisarparvessa oli hänet majurin vaimona siirretty Paltamon syrjäiseen pitäjään ja sieltä muutettua uuteen kotiinsa Viinikkaan, jossa hänen rinnaltaan yhtä aikaa temmattiin mies ja kaksi poikaa, jotka eivät koskaan palaneet takaisin. Olihan siinä jo kyllin yhden ihmisen osalle.

Nuori Axel Göran, joka tavallista aikaisemmin kehittyi mieheksi, oli talon töissä aina itse mukana. Kylvöt hän hoiti aina itse, valvoi niittyväkeänsä sekä järjesti torpparien ja renkien työt. Hankki pellavat ja hamput kotiin ja oli joka paikassa itse muassa. Avukseen hän haki serkkunsa, kapteenin tyttären Lovisa Margareta Rosen´in Oulunsalon Filppulasta.  Miehensä rinnalla työinnossa oli tämä miehensä vertainen. Iltapuhteilla rukit surisivat. Porstuakamarissa oli neljä rukkia hyrräämässä, emännän, kälyn ja kahden palvelijattaren sekä myöhemmin viides, vanhimman tyttären, Gustava-mamsellin rukki, ja siinä kilpailtiin, kuka hienoimman langan sai; mutta lauantai-illoin pantiin rukit seinänvierelle peittoon käärittyinä.

Pellavalankain monimutkainen valmistus raaka-aineista kuului talon naisten töihin ja lujan vaatteen he niistä kutoivatkin. Todistuksena tästä voin mainita, että hoidossani on vielä muudan vaaleansininen silkkinen vuodepeite, jossa on Viinikassa valmistettua viheriää pellavavaatetta vuorina, kotikehruulangalla tikattu. Kangaspuut olivat joka kevät käytännössä ja valmistuneet pellava- ja liinakankaat hangella valkenemassa. Kotikutoisissa kaikki kulkivat ja vuodevaatteet olivat omaa valmistetta.

Syksyisin muiden syystöiden ohella tehtiin kynttilät koko talven varaksi, sillä eihän silloin vielä mitään lamppuja ollut. Ei siihen aikaan myöskään ollut maltaita ostettavissa, vaan valmistettiin nekin kotona, ja mallas-saunan huoltaminen oli niin tarkkaa työtä, että sen aikana ei saanut kaikkia uniaan nukkua. — Lihat suolattiin ja palvattiin kotona. Viinikan maata oli vuokrattu lohipadolle, josta saatiin kymmenen vanhaa leiviskää lohta vuokraksi pyynti-ajalta; tämä kaikki suolattiin myöskin kotona. Viinikassa oli kylänkuulu hyvä kellari ja sinne talon emäntä talven varaa kokosi.

Miesten työt olivat myöskin järjestetyt, rengit menivät aamuhämärissä halkometsään ja heinän hakuun, ja puhdetöinä pirtissä valmistettiin talossa tarvittavat kiulut ja saavit sekä hevos- ja ajokalut pihtipäreen ja takkatulen valossa. Jos seppää talossa tarvittiin, niin paja oli sitä varten. Saatiinpa joskus hienotaontaakin taitava seppä taloon, sillä vielä säilytetään erästä hopeaista sinettiä, jonka Matilais-kaivertaja ”Tilta-mamsellille” oli valmistanut nimikirjainten alle Oulujoen aaltoja hahmoitellen. — Suutaria pidettiin viikkomäärin valmistamassa koko talonväelle kenkiä. – Kaikki työt olivat vuodenaikojen mukaan järjestetyt, niin että toinen työ ei joutunut toisen tielle. Työtä oli aina paljon, kuten on maatalossa, jossa koetetaan omillaan toimeen tulla, mutta tyytyväisyys oli hyvä, niin hyvin perheenjäsenten kuin isäntäväen ja palveluskunnan kesken.

— Siinä perhe kasvoi vähitellen, tosinhan esikoisia siunautui kokonaista kolme poikaa yhdellä kertaa, mutta näistä ei yksikään elänyt kymmentä vuotta vanhemmaksi, sitten seurasi tytär ja kaksi poikaa ja tytär kuopuksena. — Mutta ei ainoastaan ruumiillisesta hyvinvoinnista huolta pidetty, oli opistakin ja henkisestä kehityksestäkin huolehdittava, sillä eihän siihen aikaan ollut kouluja, kuten nykyaikana; etenkin alkuopetus oli kotona annettava. Äitini, joka oli edellämainittu kuopus, usein muistojaan kertoessaan mainitsi, että kun isän ääni rappusilta kuului: ”Tilda ja Oskar, tulkaa lukemaan”, oli leikki heti heitettävä ja mentävä isän pöydän ääreen isän johdolla lukemaan. Myös kirjoitus ja laskento kuuluivat oppiaineisiin. Myöhemmin pantiin pojat kouluun — vanhin tytär oli sen ajan vaatimusten mukaan ollut tanssikoulussa jo 12-vuotiaana — mutta nuorin tytär sai jo hiukan muuta koulua tanssikoulun asemesta. — Siinä vierivät vuodet ja vuosikymmenet, lapset kasvoivat ja aikanaan lensivät pois kotoa, vanhukset harmaantuivat ja Muhoksen hautuumaa sulki heidät syleilyynsä. Yksi perhepiiri oli aikansa elänyt ja täyttänyt tehtävänsä.

Viinikassa elettiin tavallista, vaatimatonta maalaiselämää, ilman suurempia tapahtumia, ilman kummempia edesottamisia, mutta äitini tapa kertoa muistojaan antoi koko Viinikan asukkaille ja elämälle sellaisen sädekehän, että tuntuu melkein pyhältä Viinikasta puhuminen. Vieläkin lämmin aalto mielessä läikähtää joka kerran, kun Muhoksella käydessään Korilanvaaralta katsoo alas joelle ja näkee Viinikan vehmaan vehreyden ympäröimänä. Viinikan pihan korkea n.s. kaksoiskoivu, jonka Viinikan nuorimmat, 8-vuotias veli ja 6-vuotias sisar aikoinaan istuttivat, kohoaa vieläkin tuuhealatvaisena, ja pihalla oleva n.s. nurmisohva, jota ei miltään herraskartanon pihalta saanut puuttua, ovat vieläkin todistamassa entisten asukkaiden kiintymystä kotitanhuaansa.

– Rakkaus kotiin, rakkaus omaisiin, rakkaus koko silloiseen elämään on loihtinut esiin nämä muistelmat, jotka olen lukemattomia kertoja hämärissä kuullut äidiltäni, Viinikan kuopukselta, ja jotka hän on jättänyt meille lapsilleen korvaamattomaksi perinnöksi.

– A.R. 2


Kirjoittaja on Anna Lars Viktorintytär Reding (s. 22.10.1876 Utajärvi, k. 2.7.1958 Oulu) jonka äiti oli Lovisa Mathilda (Tilda) Löthman (s. 1844). Anna oli prokuristi ja syntynyt sisarusparven vanhimpana Utajärven Särkijärvellä jossa isänsä oli kauppiaana. 3

  1. Löthman sai kiinnekirjan tilaan 21.9.1803
  2. Emäntälehti 1.5.1928, s. 28
  3. Kaiku 22.10.1926, s. 3