Perheenisä ei yleensä odota joululahjoja. Hän pelkää sellaisia. Kylmin värein hän ajattelee, minkä iloisen (?) säväyksen hänen rakkaansa ovat tukipylväälleen keksineet – sekä vielä toisilleen. Enemmän kuin hillitysti hän suhtautuu ympäristönsä jouluiloon.

Miksikäkö niin?

Siksipä niin, että hyvin pian perheenisä saa pelottavan tukon laskuja, jotka nekin voivat joutua – juuri joululahjaksi. Niiden mukana on tavallisesti lasku hänenkin lahjastaan, jonka perhe on hänelle hankkinut kaikessa alttiudessaan. Joululahjan saajan ei sovi kuitenkaan olla tyytymätön. Se olisi kiittämätöntä. Täytyy vain olla iloinen, että on tullut oltua sikäli kiltti, että pukkisetä on muistanut…

Näin joulun edellä setä valtiokin tavallisesti muistaa omaisiaan, tai pitäisi kai sanoa: muistuttaa, että kunnon ”veljenpoika” osoittaisi hyvää kasvatustaan sekä luovuttaisi ”keisarille, mikä keisarille kuuluu”. Ja viisainta on luovuttaa ns. hyvän sään aikana (jolloin ei satukaan olemaan rahaa). Vaikka: ei auta sekään. Tulee vielä lisävaatimuksia, kun ennakon pidättäjät ovat tehneet vääriä laskelmia.

Mutta näyttääpä voivan käydä toisinkin, niin kuin tässä minullekin kävi. Ja kuinkas se kävikään! Niinpä vain kävi, että verotuslautakunta tunnustaa perineensä liikaa – vallan nelinumeroisen määrän – sekä vakuuttaa, että se määrä aikoinaan palautetaan takaisin. Mikä yllättävä uutinen. Valtio maksaa kansalaiselle verorahoja takaisin. Eikö olekin sentään rehellinen asiakas tuo valtio. Tunnustaa saaneensa liikaa. Kenessä meissä yksityisessä on moraalia siihen. Vaikka valtio maksaa monille kymmenilletuhansille meistä hyväset rahat, niin me tunnemme saavamme aina liian vähän. Surkean vähän! Eikä se kiltti setä Valtio edes aina vaivaudu tutkimaan, olemmeko raataneet sen rahan edestä, jonka saamme.

Reilu pappa se vaan on, se täytyy tunnustaa. En tiedä, miten ajattelevat ne veronmaksajat, joille on käynyt päinvastoin, että siis ”ukko” velkoo heiltä lisää. No, se on heidän asiansa, eikä minun ole syytä tärvellä kaunista ja valoisaa tunnelmaani. Sellainen ei aina satu kohdalle. Siksi pitää pitää kiinni niin kauan kuin mahdollista. Ja sillä ilmaiseksi saadulla rahalla voi nyt ostaa joululahjoja perheelle – käteisellä, niin ei tule niitäkään ikäviä jälkilaskuja, ja voi nauttia kerran oikean joulun: rauhan sekä hyväntahdon juhlan.

Tämä on syvästi sielutieteellinen kysymys, ja niinpä nyt ehdotan, että niitä veroja perittäisiin ennakolta aina jonkun verran yli määrän, että saisi sitten ne takaisin – vuoden synkimpänä aikana, jolloin perheenisä huokaa raskaitten joulukustannusten alla. Tuhat markkaakin saattaa aikaan iloisen yllätyksen, ja pari tuhatta vielä sata% iloisemman sellaisen.

Mutta pienikin summa saa aikaa ainakin herttaisen hymyn. Sellaisen tuottivat minulle kunnan karhut (liekö ollut ihan JT-sellainen), kun myönsivät perineensä liikaa 23 mk, mutta etteivät niin vähän tähden vaivaudu takaisinmaksuihin. Kiitos! Ei tarvitse! On vain niin hauskaa, että olisi saamassa eikä maksamassa.

Tästä nyt tuli sellainen herttainen juttu. Niin niitä tulisi muitakin, kun olisi herttaisia aiheita.

Aku ¹

P.S. Tämä kirjoitus julkaistiin Kaleva-lehdessä tasan 70 vuotta sitten. Kun näitä Akun pakinoita alettiin etsiä aivan sivuston alkuaikoina, eipä todellakaan oltaisi voitu uskoa kuinka paljon niitä kaikkiaan löytyi! Kaikki Akun Pakinta löydät tämän linkin kautta. Myös täältä voit katsoa kaikkia sivuston artikkeleja aakkosjärjestyksessä.

Suurkiitos Akun pojantyttärelle Ritva Leinoselle!