” Jo olen jotaki syönyt..

syönyt uuhta, syönyt vuohta,
syönyt lehmeä mahoa,
syönyt karjua sikoa:
en ole vielä mointa syönyt
en tämän palan makuista! ”

Valistunut ja arvostelukykyinen lukija havaitsee, ettei tämä ole allekirjoittaneen runoutta, vaan puhuttua suulla suuremmalla, itse Antero Vipusen, tietäjän, jonka vatsasta vaka vanha Väinämöinen konttasi hakemaan niitä kolmea puuttuvaa sanaa, mitä hän tarvitsi veneen laitoja liitellessään (nyt on yhtä kova kiipeli veneen nauloista). Ja kun viisas Vipunen ei suostunut muuten luovuttamaan tietojaan, kyhäsi laulaja Väinämöinen pajan tietäjän vatsaan, josta syystä sitten tietäjän valtimo yltyi sytkyttämään liian vilkkaassa tempossa ja muutakin ylimääräistä äänenpitoa taisi korahdella sisästä päin. Ja niin tietäjä arveli syöneensä jotakin sopimatonta…

Näin kertoilee vanha kuuluisa kansaneepoksemme, ja jos asiassa lienee hiukkanen runollista liioittelua, niin ei se estä meitä laisinkaan nauttimasta vanhan Kalevalan mehevästä huumorista ja antamasta palttua kaikille nykyajan huumorin repostelijoille.

Tämä juttu tuli mieleeni lukiessani eräästä oikeudenkäynnistä, jossa lääkäriä vaaditaan edesvastuuseen siitä, että oli unohtanut leikkaamansa ihmisen vatsaan joitakin ylimääräisiä hoitovälineitä. En nyt varmaan muista, oliko kyseessä hohtimet, vasara, sakset tahi kirves. Kun en ole kirurgi, niin en tiedä, mitä kaikkea tarvitaan ihmisen sisälmistöä perkatessa. Kaikesta päättäen asianomainen lääkäri tuntui pitävän varsin ymmärrettävänä sitä, että sellainenkin erehdys voi sattua ja että on asiatonta siitä ruveta rähinää nostamaan.

Miksikäs ei. Kyllä se on hyvin inhimillistä, että sellaistakin voi sattua. Minultakin pyrkivät silmälasit unohtumaan minkä minnekin, ja sitten en voi saada painetusta sanasta mitään tolkkua, vaikka se kuuluisi virkaan. Ja tuppivyö melkein aina jää sellaisen laudan päälle, jossa on mukava toisinaan istua. Ja minkä mitäkin sitä aina unohtuu, kun on vanhemmuuttaan tullut niin oppineeksi, ettei missään tahdo olla enää lokeroa missä säilyttäisi arvokasta henkistä pääomaa. Öhöm! (”Anteeksi”, sanoo radiokuuluttaja, kun yskittää).

Täytyypä olla kiitollinen, ettei virka vaadi työskentelyä ihmisen avatun koneiston ääressä. Tupakkaimukkeet ja kessunsätkät ne kuitenkin aina katoaisivat tuntemattomalla tavalla. Ihmisruumis muuten on aivan suotta kyhätty liian suurella hienotunteisuudella, jota se ei ansaitsisi. Lehmänmaha on paljoa vaatimattomampi. Siellä voi säilyttää minkä mitäkin rihkamaa ilman suurempia häiriöitä. Mutta sitävartenhan sen sorkat onkin jo valmiiksi käyristetty, ettei muutaman leiviskän ylimääräinen paino sen tasapainoa järkytä. Muutama kilo rautanauloja, jokin katkennut viikatteenterä vain vahvistavat verta sekä tekevät vatsan hyvinvoivan pyöreäksi.

Niin, helppoahan se on leukailla, mutta miten sitten olisi joutua leikkauspöydälle ja varsinkin siitä sitten nousta, kun ei tietäisi, mitä kaikkea sekalaista omaisuutta joutuisi kulettamaan mukanaan ja joutuisi sitten, ellei nyt juuri edesvastuuseen luvattoman tavaran kätkemisestä, niin ainakin uudelleen leikkauspöydälle… ¹

Aku

Puhtaaksikirjoitus G. A. Ala-Kojolan pojantytär R. Leinonen

P.S. Tunnistatko lääkäriä kuvassa? Klikkaa kuvaa isommaksi!