Sanomalehdissä oli tuonoin eräs hämmästyttävä uutinen – koski upseerien kotimaisten kielten pätevyystutkintoa – että ainoastaan yksi (1) läpäsi kokeen suomessa!

Kansa, joka tämän näki, sanoi ihan ääneen: – Oho!

Mutta vähän syvemmin suomen kielen salaisuuksiin perehtynyt taisi ajatella: – Aha!

Ja se ”aha” on sangen sisältörikas. Se johdattaa mielikuvituksen sen petäjän juurelle, jonka kylkeen kerran tenttien loputtua naulattiin päällekkäin Setälän Suomen kielioppi ja Lauseoppi sekä Godenhjelmin Lyhyt runousoppi. Ja se ”aha” saattaa olla jonkunverran vahingoniloinen, mikäli omissa papereissa on pysyvä ja pätevä merkintä k.o. aineen suorituksesta. Sillä saadapa tehtäväkseen suorittaa esim. kymmenen vuoden kuluttua uudelleen tuon kokeen. Tarvitsisi olla vähintäin suomenkielen lehtori muistaakseen edes puolet kaikista säännöistä, poikkeuksista ja muistutuksista.

Tarvitsee viitata vain sellaiseen säädylliseen sanaan kuin astevaihtelu, ja valistunut lukija tuntee kylmiä väreitä selkäpiissään, puhumattakaan lauseopin kiperimmistä käänteistä – esim. objektin päätteellisyys tai päätteettömyys, adverbiaalien ja attribuuttien kymmenet lajit ja vivahdukset.

Ah, ne ovat oikeaa supisuomalaista visaa, niin että kyllä siinä vähemmistökansalaiset saavat käyttää kaikki rotunsa jalot ominaisuudet, ennen kuin lohkeaa tyydyttävä maininta papereihin. Se jää sangen usein välttäväksi enemmistökansalaisellekin.

Mutta antaapa poikasten reistata. Se on kuitenkin elävää kieltä – ei mitään homehtunutta kreikkaa eikä latinaa – ja niin kaunista ja sointuvaa kieltä. Ja enemmistökansallisuuden kieltä Petsamosta hamaan Hankoniemeen.

Onhan nykyinen aika jo yleensä sitä mieltä, että vähemmistökansallisuuksille pitää myöntää samat oikeudet kuin enemmistöllekin. Se merkitsee meidän oloissamme sitä että myöskin enemmistökansallisuuksille on myönnettävä j.n.e.

Mitä sitten tulee kielikokeisiin, niin on se hyvä keksintö, eikä ole suinkaan mikään sortotoimenpide. Kyllähän siinä taitaa hikoilla enemmistö niin kuin vähemmistökin.

Toivon, etteivät suuret sotaherratkaan enää hairahdu seuraavanlaisiin väärinkäsitettäviin kiitoslausuntoihin: – Min’ olla tälle hyvin kiitollinen, mine lähetä täitä ymbär Soome!

Vähemmän luultavaa on, että joku supisuomalaisista mahtajistamme menisi kerskumaan vähemmistökansallisuuksille esim: – Kyllä Nurmi springer adjö!

Meitä on aina vaivannut se vika, että on tullut opituksi ruotsi paremmin kuin suomi – jopa siinä määrin, että tänä päivänä moni supisuomalainen, jonka esi-isä on haukannut kokkelipiimää jossain Kuopion takana tai Kuusamossa, luulee polveutuvansa vähintäin Birger Jarlista.

Hm – isäin pahat teot maksetaan nyt lapsilla.

Ikävä asia. Emme tahtoisi sortaa, mutta tosiasiat sen tekevät. Ja Setälän kielioppi.

Samahan se nyt luulisi olevan, onko joku lauseen sana subjekti, genetivus dativus tai partitivus absolutus, kuin myöskin, kuuluuko joku sanonta temporaali – tai finaalijärjestelmään; mutta siinä kuitenkin piilee se kuiva totuus, että ken jotain tahtoo rakentaa, hänen täytyy tuntea aineksen ja suunnitelman suhde kuin myöskin suunnitelman ja käytännön suhde.

Luovaa voimaa voi pyytää vain korkeimmilta valloilta, eikä siihen löydy mitään erivapaustietä. Annetaan, jos annetaan; mutta ellei anneta, niin eipäs anneta.

Harva vain on sikäli viisas, että tuntee reput kainalossaan eikä tunkeudu Sarpatiin nuolemaan köyhän lesken jauhovakkaa.

Mikä oli todistettava. ¹

Aku

Puhtaaksikirjoitus G. A. Ala-Kojolan pojantytär R. Leinonen