Heikolta tuntuu elämä: jalat ovat tönkkönä, selkää vihloo ja korvissa soi 25:n epävireisen puhelinlangan sinfonia, varpaitten päällisnahka on riekaleina sekä kantapäissä on pahoja lyöttymiä, mustelmille iskettyjen kylkinahkojen alla voi olla poikki muutamia kylkiluita, mutta saattavat ne silti olla suurin piirtein ehyetkin – tuntuu vain siltä kuin olisivat poikki, mikä ei olisi ihme ollenkaan, kun on seisonut korttijonossa yhden pitkän rupeaman. Ei, ei tässä ole liioittelua vähääkään, paremminkin tämä on hyvin lievästi sanottu.

Muuten kyllä korttijonossa on hyvin kiinnostavaa olla. Siinä oppii yhtä ja toista – oppii tuntemaan ihmisiä heidän eri puoliltaan, tosin enemmän siltä toiselta puolelta. Jotkut tyytyvät nurkumatta siihen, mitä heille kuuluu ja mitä annetaan, mutta monet eivät voi käsittää sitä, että säännöstely juuri heidän kohdallaan on niin ehdottoman tiukkaa: kun sen ja sen verran vain on puuttunut luovutukseen määrätyistä villoista ja muista tarvikkeista, ja sitten vain kylmästi pidätetään ostokortti. Niinpä niin, niinpä niin – jos se pidätetään joiltakin muilta, on se oikeus ja kohtuus, mutta häneltä, h ä n e l t ä …

Sitten löytyy joukossa muutamia, tosin harvoja tyyppejä, jotka erikoisen nokkelilla tempuilla yrittävät hamstrata kortteja enemmän kuin mihin ovat oikeutettuja, mutta kun se ei onnistu, menevät hermot epäkuntoon ja sisu purkautuu sakeana ja pahanhajuisena sakkana, jossa poreilee kuvalauseita ja sutkauksia sellaisia, joita yleensä ei viljellä painetussa sanassa – ei edes Joel Lehtosen ”Putkinotkossa” eikä Kiannon ”Ryysyrannan Joosepissa”.

Mutta kansanhuollon virkailijat ovat aivan tunteettomia. He eivät tunnu kuulevan mitään. Kaikki sanat, rumimmatkin, valuvat vaikutuksettomina ohi korvien. Se ei ole hauskaa syrjäisestä. Oikea kaksipuolinen sanaharkka olisi vaihteeksi niin virkistävää tässä yksitoikkoisessa jonotuksessa. Mutta ei – ei synny mitään näytelmää. Ovat niin peräti jo paatuneet ja parkkiintuneet. Joskus vain joku selittävä sana ja torjuva väite – mutta niin kovin kylmän rauhallisesti. Ollapa siellä pöydän takana mies, oikea äkäinen äijä, joka löisi nyrkin pöytään tai taluttaisi jonkin pahimman kanan ulos kotkottamaan.

Hitaaksi moittivat useimmat tuota jakelua, mutta työ on tehtävä tarkasti reklementtien mukaan, sillä kaiken ruljanssin päätteeksi on tehtävä tilitkin, eikä virheitä ole lupa tehdä. Kunta ei kustanna liikoja virkailijoita, sillä valtio palkkaa vain johtajat ja kunnille koko tämä huoltohomma on epänormaalisen ajan rasitus ja tulee vaatimattomastikin järjestettynä maksamaan kauniit pennit. Tilat lisäksi ovat ahtaat ja epäkäytännölliset, joten koko ruljanssi tuottaa aika lailla hankaluuksia niin sysille kuin sepillekin, niin ettei yleensä pitäisi liiaksi ”ryppyillä”.

Mutta loppujen lopuksi: kaikki on niin kuin ollakin pitää. Ihminen on tyytyväisin silloin, kun saa olla tyytymätön. Mihinkä me, rakas lukija, voisimme purkaa pahan sisumme, ellei olisi niitä siunattuja epäkohtia. Ja ketäs me viisaudessamme voisimme neuvoa ja ohjata, ellei olisi tyhmiä, joita saamme auttaa ja holhota? Kunpa ne raukat vain tajuaisivat tyhmyytensä… ¹

Aku

Puhtaaksikirjoitus G. A. Ala-Kojolan pojantytär R. Leinonen