Kuvan henkilöt eivät liity tarinaan, mutta tunnistatko heitä?

Se ei ollut näin alku- vaan loppukuulla, kun herrasväki Kääpä-Koivu sai aiheen pistäytyä visiitillä herrasväki Kuretsuolla. Ja se aihe oli sikäli arkaluontoinen, ettei sitä oikeastaan voi julkisuudessa mainita. Rouva Kääpä-K. vain sen kuiskasi miehelleen herra Kääpä-K:lle. Herra Kääpä-K. kuiskasi vastaan, ettei vain suotta vaivauduta. Siihen sanoi rouva Kääpä-K., että kyllä se on aivan varmaa, se kun on sellainen hamstraaja se rouva Kuretsuo, niin että kyllä siellä kannattaa käydä, kun ei ole edes korviketta saanut moneen päivään ja tärkeitä asioita olisi – sellaisia päivänpolttavia kysymyksiä, joista piti joutua haastelemaan ennen kuin muut ennättävät. Ja jospa se antaisi sitä oikeata, kun sillä kerran varmasti sitä on, jos antaa raahtii.

Rouva Kuretsuo ihastui kerrassaan, kun näki pitkästä aikaa rakkaita naapureita, kuten hän suvaitsi sanoa, mutta herra Kuretsuon kasvoilla oli jonkinlainen sekalainen ilme, josta herra Kääpä-K. ei oikein päässyt perille, aiheutuiko se hillitystä ilosta tai hillitystä pettymyksestä. Mutta pian se selvisi hillityksi pettymykseksi, kun herra Kuretsuo ei parin tunnin kuluessa kertaakaan ottanut tupakkalaatikkoaan esiin, vaikka hän normaalioloissa käryytti melkein yhtenään. Siitä herra Kääpä-K. arvasi, ettei se raahdi antaa ainoasta laatikostaan, eikä herra Kääpä-K:kaan vetänyt esille omaa laatikkoaan, jonka oli saanut pitkän loitsun perästä tutulta myyjättäreltä, kun tämä oli ensin moneen kertaan vannonut, ettei ole sitä vahvempaa tupakkaa, mutta jota kuitenkin sitten lopuksi löytyi, kun myyjätär kolmannen kerran haki kaikki varastonsa, joita täytyy pitää yllä hyvin uskollisien kundien varalle. Totuuden vuoksi on mainittava, että herra Kuretsuolla tosiaankin oli yksi laatikko samaa tavaraa samalla tavalla ja samasta lähteestä saatuna. Tilanne nyt kuitenkin olisi sellainen, ettei kumpikaan tiennyt toisensa salaisuutta. Ja piti kärsiä tuskaa ja odottaa vapauttavaa yksinäisyyttä.

Herrojen mieliala oli koko lailla painostava, eikä kumpikaan tuntunut oikein innostuneelta puhuttaessa vanhasta hyvästä aiheesta: sodasta ja veroäyristä. Tällä kertaa he yksimielisesti sivuuttivat sen päivänpolttavan kysymyksen, että mihin oikein on joutunut se parempi tupakka, kun vain tyrkytetään vaivaisia pillejä, jotka miehiselle miehelle tekevät kamalan tupakan tuskan sekä tulevat hävyttömän kalliiksi. Ei – siitä varottiin nyt hiiskumasta kaikin mokomin, sillä laatikko taskussa oli kuin paha omatunto.

Mutta rouvat liversivät, että oikein harmitti. Ja miten paljon he ehtivätkään kahdessa tunnissa. Kunnes tuli paljonpuhuva tauko. Se johtui siitä, että tuotiin höyryävä kahvipannu pöytään. Kahvipannuksi sitä kai vielä nimitetään.

Rouva Kääpä-K. koetti nuuskia, oliko se sitä tai sitä toista, mutta ei siitä tullut tolkkua.

– Olemme jo viikon paastonneet ja säästäneet sen vähän lopun vieraita varten, vakuutti rouva Kuretsuo, – olkaapa nyt hyvät ja ottakaa, me olemme teitä niin hartaasti odottaneet, niin hartaasti odottaneet.

– Hm, hymähti herra Kuretsuokin, mutta siitä ei oikein saanut tolkkua, oliko hänkin odottanut vai ei.

– Sitten tuli kova väittely, kun rouva Kuretsuo tyrkytti herra Kääpä-K:ta ottamaan ensin kuin itse, ja herra Kääpä-K:n täytyi olla kohtelias ja kehoittaa emäntää tekemään hyvin, vaikka häntä harmitti, kun kahvi – mikäli se nyt sitä olikaan – jäähtyi kelvottomaksi. Ja ihmeekseen herra Kääpä-K. huomasi, että hänenkin mielipiteensä kerran otettiin huomioon, kun hän oli väittänyt, että naisilla on etuoikeus.

Ja kun hän nyt kerran oli heittäytynyt kohteliaaksi, niin hän saman tien viekasteli:

– Miten sinä, hyvä Maija, olet saanut tästä korvikkeesta näin hyvää?

– Mutta, Kalle! sanoi hänen parempi puoliskonsa, – häpeä nyt vähän! Etkö sinä tunne oikeata kahvia? Ja Kalle Kääpä-K. todellakin häpesi. Hän pyysi anteeksi ja väitti, ettei hänen suunsa ole enää pitkään aikaan osannut eroittaa eri juomalaatuja toisistaan, vaan että kahvi ja sen korvike, tee tai suklaa ja notkea ruispuuro hänestä maistuivat aivan samanlaisilta, varsinkin, kun hän oli likinäköinen.

Rouva Kääpä-K. oli häpeävinään miehensä puolesta, mutta hengessään hän oli hyvin onnellinen ja ajatteli: -No niin se on – lasten ja imevien suusta se totuus tulee.

Herra Kääpä-K. mietti, miten hän voisi korjata epäkohteliaisuutensa, ja siihen tulikin sitten hyvä tilaisuus, kun rouva Kuretsuo kehoitti ottamaan toisenkin annoksen hänen omia leipomiaan pikkuleipiä.

–Vaan nämäpä ovat melkein yhtä hyviä kuin leipurilta ostetut, sanoa paukautti herra Kalle Kääpä-K.

Mutta siinä tuli taasen varmaan jotain hyvin hullua, sen hän pian itsekin huomasi. Rouva Kuretsuo meni aivan punaiseksi ja hänen oma rakas vaimonsa ihan kalpeni.

–No voi autuas päs… sinua! Sanoitko sinä, että kuin ostetut. Etkö sinä kotonakaan ole oppinut tajuamaan, ettei ostamalla saa koskaan, ei  k o s – k a a n  niin hyviä kuin omatekoiset?

Kuvan henkilöt eivät liity tarinaan, mutta tunnistatko heitä?

Mutta rouva Kuretsuo hymyili laupiaasti ja sanoi:

–Älä välitä, eiväthän ne miehet sellaisesta ymmärrä, eivätkä nämä sitä paitsi oikein onnistuneetkaan, kun sitä ei ole oikein sokeria eikä munaa eikä kermaa…

Nyt katsoi rouva Kääpä-K. välttämättömäksi paljastaa koko runollisen mielikuvituksensa kehuakseen niitä pikkuleipiä, joita hänen miehensä yksinkertaisuudessaan oli pilkannut.

Mutta kotona oli rouva hyvin herttainen omalle rakkaalle Kallelleen ja lupasi hänet viedä pian taas visiitille.

Aku ¹