Aku pakinoi – Näytelmätaide ja Nuottarannan tyttäret (1921)


Nuottarannan nuorisoseura oli päättänyt yksimielisesti panna toimeen ohjelmalliset iltamat talollaan ”Valssilassa” jonain keväisenä sunnuntaina anno domino 1921. Iltamien henkisen menon kaunistavaksi kukaksi, mutta tanssikiihkoisten nuottarantalaisten suureksi harmiksi otettiin ohjelmaan ”1-näytöksinen pila”, tuollainen nälkäisen kynän helppohintainen raaputus, joista ei koskaan voi päästä tolkulle, itkeäkö vai nauraa, mutta koska itkemiseen täytyy olla edes jonkunlainen tekosyy ja nauru syntyy tyhjästä, niin on otettu tavaksi tuhansien järvien tasavallassamme hohottaa kurkun täydeltä kaikille ”huvinäytelmille” rotuumme kuuluvalla sydämellisyydellä.

Nuorisoseuran esimies jakoi roolit asiantuntijan huolellisella harkinnalla ja määräsi ensimäisen harjoitus-illan. Nuottarannan näytelmätaiteilijat alkoivat opetella ”osiaan ulos” hyvällä harrastuksella koettaen parhaansa mukaan eläytyä näytelmän naurettavan juonen naurettavaan tulkintaan. Varsinkin Kiiskiapajan Fannin siniseen silmään kihosi riemullinen kumotus siinä kohdassa, missä sulkumerkkien sisässä säädettiin: Syleilevät ja suutelevat toisiaan innokkaasti.” Seipisaaren Kaijaa oma osansa alun pitäin tympäisi, hänellä kun oli vain sellainen tavallisen piikaihmisen osa, jossa halaamiselle ei riittänyt lainkaan aihetta.

Tuli sitten se harjoitus-ilta. Mutta katso: kumpaakaan naisosan esittäjää ei saapunut tilaisuuteen. Odotettiin kärsivällisesti viisi tuntia, mutta turhaan. Vasta seuraavana päivänä kuultiin syy. Seipisaaren Kaija oli saanut uuden ”hilisun”, ja Kiiskiapajan Fanni oli vannonut, ettei hän siihen näytelmään ryhdy millään hinnalla. Oli pantu leskimies hänelle vastapeluriksi, ja Fanni oli vakuuttanut, että halata leskimiestä on kuin söisi moneen kertaan lämmitettyä lihavelliä.

Arvaahan sen!

Ja koska se oli Fannin mielipide, uskoivat sen muutkin – koettamatta – ja siihen näytelmään ei saatu yhtään naishenkilöä, vaikka käännyttiin lopuksi melkein ikäloppujen paatuneitten veteraanien puoleen.

Mutta Nuottarannan näytelmätaiteen miehiset edustajat iskivät näppiä ja vannoivat, etteivät enempi kumartele sellaisia merkkihenkilöjä, joiden on sallittu kantaa housuja, kaikenkaltaisen maallisen vallan tunnusmerkkiä ainoastaan läpinäkymättömän verhon takana. Mitä sitten päätettiin, se julkaistiin kuiskaamalla ja ainoastaan muutaman valitun korvaan. Sen jälkeen ei Nuottarannalla puhuttu pariin viikkoon sanaakaan näytelmätaiteesta.

Mutta sitten tuli sunnuntai, jolloin piti olla iltamat. Ja Nuottarannan henkisestä ohjelmasta välittämätön yleisö hymyili kiitollisena, kun tiesi, että myttyyn mennyt näytelmä korvattaisiin kerenskillä y.m. herkulla.

Kaikkien suureksi ihmeeksi kuitenkin kilahti kello, kilahti toisen – kilahti kolmannen kerran ja esirippu nousi. Ja näytös alkoi.

Nuottarantalaiset luulivat näkevänsä unta. Kiiskiapajan Fanni ja Seipisaaren Kaija, jotka istuivat eturivissä, alkoivat voida pahoin ja juoksivat ulos. Muu yleisö unohti suunsa auki ja seurasi näytelmää kolmella aukolla.

Näyttämöllä oli selvästi pari naishenkilöä, joita ei kukaan tuntenut – ei ollut edes nähnyt sinne menevänkään. Yleisö luuli, että ne on haalittu naapuripitäjästä tai – ties mistä hornasta.

Oman kylän tytöt olivat pakahtua kateudesta, kun se ”leskimies” halasi niin kuumasti sitä vierasta tyttöä. He eivät olisi sallineet noille hävittömille tunkeilijoille edes ”lämmitettyä lihavelliä”. Silmät he olisivat kynsineet päästä – mokomilta.

Näytelmän loppupuolella alkoi tippua jostain hämäräperäisestä lähteestä pieniä katajan havuja. Ja pian huomasi jonkun katsojan tarkka silmä, että toisen näyttelijättären lantiot alkoivat arveluttavan kapeiksi. Se sinänsä ei vielä niin paljon olisi herättänyt huomiota, mutta sattui käymään niin onnettomasti, että häneltä putosi hame kesken tulisinta suuteloimista, ja näyttelijätär juoksi pois helposti tunnistettavissa miesten sarkahousuissa.

Esirippu laskettiin yleisön ulvoessa eläköötä niin että akkunat helisivät. Älykkäimmät olivat tajunneet tilanteen, muut kiljuivat toisten esimerkistä siinä hurskaassa uskossa, että naapuripitäjän tytöt käyttävät hameitten alla sarkahousuja kylmien kevätviimojen varalta.

Ja muutamat naiset painoivat punastuneina päänsä alas!

Vakuudeksi:

Aku 1

P.S.  Aku on kirjoittanut artikkelin satiirin muotoon mutta sittemmin hän oli paikallisen Nuorisoseuran toiminnassa aktiivisesti mukana ja rahastonhoitajana aina kuolemaansa saakka. Lue Akun muistokirjoitus 26.4.1950. Kaikki Akun jutut löydät tämän linkin kautta.

  1. Kaleva 22.5.1921