Tulin tässä kuunnelleeksi radion erään kerhon keskustelua maalaisnuorison hyvinvoinnin edellytyksistä. Mainittiin mm. tanssikin. Kuinkas muuten! Mutta siitä en nyt välitä porista. Nuoriso tanssii sen kun tanssii  –  niin tekee hevosenkin varsa, ja lehmän vasikka sekä kissanpentu  ynnä sikapossukin. Kaikki, joilla elämä sykkii täysivireisenä sekä kasvavana ja kehittyvänä, tanssivat tai heittävät muuta kuperkeikkaa  –  sitä ei peijakaskaan voi estää.

Mutta ne suojat, joihin nuoriso kokoontuu tanssimaan ynnä muuta kasvatusta harrastamaan (varsinkin maaseudulla), niihin en ole koskaan kenenkään huomannut kajoavan. Niiden kurjien kämppien hatarista akkunoista sekä seinänsaumoista suoraan sanoen irvistelee kalpea kuolema. Ns. vapaa valistustyö on aina elänyt melkein pelkän hyväntekeväisyyden varassa. Esim. maaseudun nuorisotoiminta on saanut  aina tyytyä omaan apuunsa. Pienet pääsymaksut ovat muodostaneet ainoan tulolähteen. Niiden turvin on pystytetty jonkinlainen kämppä, jossa on voitu kokoontua, mutta harvassa tapauksessa niistä on jaksettu tehdä sellaista pytinkiä, jossa talvisaikaan voisi harrastaa muuta ohjelmaa kuin tanssia. Ja lieneeköhän tanssi, niin lämmittävää leikkiä kuin onkin, olla terveellistä sellaisessa mörskässä, jossa jäisten akkunain railoista puhaltaa vihainen viima hikiseen selkään ja silkkisukkien seitin lävitse suoranainen kuolema hiipii ruumiiseen. Suomessa niin valtavana riehuva ”valkoinen rutto” lienee useimmassa tapauksessa saanut otteensa juuri näitten ”valistustalojen” vedossa ja viimassa.

Mutta nyt on sopiva aika ja tilaisuus korjata tämäkin epäkohta. Sota-ajan pitkän paaston jälkeen nuoriso ottaa häviön takaisin korkojen kanssa: se tanssii, tanssii, tanssii…

Ja se tekee myöskin rahaa kassaan. Ne rahat on nyt pantava likoon. Niillä on nuorison kokoontumispaikat pantava kerrankin asuttavaan kuntoon. Seinät, katot ja lattiat kuntoon. Ja ne surkeat akkunat sellaisiksi, ettei niistä kuolema pääse ilman muuta kimppuun.

Allekirjoittanut ei ole tullut opetelleeksi tanssimaan (ja siksi on vieläkin hengissä), mutta on joutunut ”viran puolesta” esiintymään k.o. paikoissa ja saanut aina väristä viluissaan ne muutamat väistämättömät tunnit, minkä ”arvokkaampi” ohjelma on kestänyt.

Olen joskus kuullut ”aatteen ihmisten” sanovan, että pitäisi saada varttuneempaakin väkeä joukkoon antamaan moraalista ja muutakin tukea nuorisolle. Mutta se tuki tulisi olla ennen kaikkea aineellista tukea:  kunnolliset kokoontumispaikat. Ja kyllähän yhteiskunnallakin olisi velvollisuuksia myöskin maaseudun varttunutta nuorisoa kohtaan.

Jokaisessa kunnassa on mm. terveydenhoitolautakunta, mutta eikö niillä ole muita velvollisuuksia kuin taistella kulkutauteja vastaan siinä muodossa, että määräävät sairastuneen eristetyiksi ja valvoa yksityisiä taudinpesiä. Miksi ei myöskin  y l e i s i ä  taudinpesiä?

Rohkenen kysyä. ¹

Aku

Puhtaaksikirjoitus G. A. Ala-Kojolan pojantytär R. Leinonen