Vaikka onkin totta, ettei ajan raateleva torahammas itse asiassa voi tässä toukkien ja matojen ynnä muiden vaivaisten matkamiesten kotopaikasta paljoakaan pois kuljettaa, niin kuitenkin uudet sukupolvet onnistuvat aina jotain kahmasemaan ohimennen ylitse tuhisevasta avaruudesta kyhätäkseen näistä kaasuista ja eetteriatoomeista uusia tuulentupia, joiden nurkista vanhan auringon säteet näyttävät heijastuvan aivan uusin värein ja vivahduksin.  Ja sukupolvinuorukaiset heittävät kuperkeikkaa ja hihkuvat:

Ah, kuka voi punnita neron voiman, ken pystyttää meille kyllin korkeat muistopatsaat!

Eikö kukaan näe, kuinka ajan harmaapäinen hengetär käpristää kurttuisia huuliaan – tai pitäisikö meidän sanoa: paljastaa pilkallisesti maalattujen huulien välistä äsken paikatun hammasrivin.

Mutta sukupolvet antavat palttua tälle ikuiselle neitseelle, jolla on henki ilman elämää, sillä sukupolvilla on suuri kutsumus ennen kaikkea vain elää, mieluummin ns. villissä vapaudessa, elää ja synnyttää ja uskoa:   –  Katso, nämä lapset ovat kaikkein kauneimmat ja viisaammat:

Kaikki ns. taiteet ovat tällaisen vapaan rakkauden tuotteita. Niiden isiä ei voi mikään tuomioistuin korottaa hirsipuuhun tai panna edes käsirautoihin, vaikka ansioita olisi siihen enemmän kuin tarpeeksi. Taiteella ei ole mitään lakeja eikä asetuksia. Tuomareita kyllä tosin on – ns. taidearvostelijoita – koira vieköön! He muka ymmärtävät taidetta? Höpsis! He vain tuntevat voimassa olevat suunnat ja osaavat laverrella hölynpölyä loputtomiin, ja kun he kerran ovat edesvastuuttomia, niin osaavat käyttää röyhkeästi sitä hyväkseen.

Mistä ihmeestä tämä sitten johtuu? Se kai johtuu siitä, ettei kauneudella, johon kaikki taiteet tähtäävät, ole mitään perusteita. Kauneus on tyhjä mielikuva. Kaikki on kaunista, mikä oletetaan kauniiksi. Murjaani pitää sievänä törkeää piirua nahkassaan, sivistyneen maailman nainen koristaa itsensä riikinkukon pyrstöllä ja ketunhännällä, jotka ovat kaikille miehille kauhistus.

Entisajan taiteilla oli toki jokin pohja:  luonnonmukaisuus ja matemaattinen säännöllisyys, mutta nykyajan suunnille se lienee kauhistus.

Miten lienee säveltaiteen laita? Rytmi tietysti on mennyt hulinaksi, mutta sävelsoinnut? Eivätköhän ne sentään lepää vielä matematiikan pohjalla, joskin mielivaltaa koetetaan niin paljon kuin mahdollista harjoittaa. Onneksi meidän hermomme eivät jaksa kuulla kaikkein hirveimpiä epäsointuja, mutta täytyy kai sitä tottua.

Eräs ”runokoulu” on saanut meidät kerrassaan raivostumaan. Myönnämme kyllä että vanhimmat sepät sillä alalla ovat kalkutelleet ehkä vähän liian kaavamaisesti ja yksitoikkoisesti, mutta siitä huolimatta esim. antiikkinen elegia on ja tulee aina pysymään voittamattomana, joskin soneteille, Sapfou- ja Alkaion säkeistöille voimme antaa palttua.

Mielestämme runo kaipaa edelleenkin jotain säännöllisyyttä.  On selvää, että antamalla palttua kaikille sointuopeille voi kuka hyvänsä kyhätä runoja sekottamalla sikin sokin trokaiot, daktylit, jambit, anapestit ja spondeet, kun lisäksi runokuvat saavat olla vallan käsittämättömiä ja mahdottomia.

Suomen uusimmat runoilijat kirjoittavat tähän tapaan runonsa tai voivat kirjoittaa. (Mekin olemme nyt tässä sellainen uusi runoilija):

Kaksi kissaa

Kissa istuu aidan päällä
ja naukuu
toiselle kissalle,
joka on maassa.

Aidan päällä istuva kissa
hyppää maahan
toisen kissan niskaan.

Kamalasti karvat pölisevät,
mouru kattaa koko laakson,
jossa kissat kuhertelevat –
aamuun asti. ¹

Aku

Puhtaaksikirjoitus G. A. Ala-Kojolan pojantytär R. Leinonen