Eila Nurro o.s. Valkonen muistelee lapsuuttaan Laitasaaren Väärän tilalla. Artikkelin kakkososa täällä.

Elämä oli ennen vanhaan työntäyteistä. Jo lapsena opittiin tekemään kovasti töitä. Eilan muistot lapsuudesta ovat kaikesta ahkeroinnista huolimatta myönteisiä.

Etenkin talon isäntää Vanhaa isää, joksi Väärän isäntää Anttia kutsuttiin, Eila muistaa lämmöllä. Vanhalla isällä oli suuri sydän ja hän oli rauhaa rakastava mies, Eila toteaa papastaan. Talossa ei koskaan riidelty ja ruokaa riitti kaikille kävijöillekin. Anna-äidillä oli tapana sanoa, että laita vielä muutama ylimääräinen pottu kiehumaan, sattuu vielä joku tulemaan syömään. Vanha sanonta oli, ettei ruoka syöden lopu vaan saamattomuuteen.

Vaikka Eila korostaakin, että töitä tehtiin paljon, niin hän myös sanoo, että ruokaa oli riittävästi. Läskisoossiakin sai syödä ja kerran viikossa leivottiin leipää. Eläimet teurastettiin itse. Eila muistaa, kuinka Vanha isä laski eläimen verta ja tuoreen lihan haju välillä puistatti.

Talossa asui 1920-luvun alusta lähtien isännän tytär Anna perheineen. Annan mies Eino Valkonen oli vaatturi ja kotoisin Suokylästä. Hän kulki talosta taloon etenkin miesten vaatteita tekemässä. Eino kuoli nuorena työmatkallaan, ilmeisesti sydänkohtaukseen Eilan ollessa 7-vuotias. Eilan mieleen on jäänyt, kuinka isä tuotiin reellä talon pihaan. Anna jäi leskiäidiksi Vanhan isän avuksi tilaa hoitamaan.

Talosssa asui lisäksi renki Arvi, huutolaispoika, joka teki kaikkia talon töitä ja hoiti hevoset. Hevosia Eila muistelee olleen kolme. Etenkin hevoset Urho ja Liinu ovat jääneet Eilan mieleen. Liinu oli säyseä hevonen, mutta Urhoa Eila hieman pelkäsi, koska sillä oli tapana näykkiä, kun sille vei heiniä. Urho annettiinkin sitten sotahevokseksi, kun joka tilalta piti luovuttaa yksi hevonen sotaan. Hevoset olivat tärkeitä talon töissä. Hevosella haettiin myös talon lämmityksessä tarvittavat polttopuut Sanginjoen metsästä. Tähän työhön Eilakin osallistui veljensä Kallaksen kanssa. Lapset auttoivat kaikissa tilan töissä.

Eila muistaa, ettei talossa ikinä tarvinnut nähdä nälkää, ei edes sota-aikana. Vanha isän ruokapöydässä piti syödessä olla aina hiljaa, puhua ei saanut. Siksi Eilan mieleen on varmasti jäänyt erityisesti Arvi-rengin leikinlasku syödessä. Hän oli vähän laiska kuorimaan perunoita ja sanoikin usein Eilalle, että katopa tuolla lintu lentää ja nappasi samalla kuoritun perunan tämän lautaselta. Syödessä Arvi saattoi sanoa, että syödään niin paljon, että noustaan itekseen pystyyn.

Arvi oli muutenkin hieman vääräleuka. Kerran pääsiäisenä hän juksasi lapsia ja sanoi Eilalle, että menepä katsomaan, navetassa on vaaleanpunaisia lampaita.

Arvin lisäksi talossa töitä teki myös naapurin Lilja. Eila muistaa, että kaikkia talon töitä sai harjoitella, eikä Vanha isä koskaan torunut. Maitoakin sai opetella lypsämään jo pienestä pitäen litraseen, kintuillehan se tahtoi mennä. Lehmiä Eila muistelee tilalla olleen yhdeksän. Ensin lehmiä piti silitellä ja antaa makupala ennen kuin lypsäminen aloitettiin. Vanha isällä oli tapana kuoria maidon päältä paksua kermaa ja sanoa Eila-tytölle, että otahan siitä, että jaksat tehdä töitä.

Sunnuntaiaamuna Vanha äiti, joksi Annaa kutsuttiin lähetti tytöt metsään meskuja poimimaan. Piti olla tarkkana, ettei mennyt Rönkön Ilman puolelle marjoja poimimaan. Mesimarjat syötiin sitten siltään ja ne maistuivat Eilan mukaan tosi hyviltä.

Taloissa oli pärekatot. Eila muistaa erään kuuman kesäaamun, kun hän heräsi ja ihmetteli, että mitä äiti tekee katolla vastan ja vesisankon kanssa. Vanna, joksi äitiä myös kutsuttiin, käveli katolla ja kasteli vastalla pärekattoa, että uskaltaisi sytyttää tulen pesään. Kipinä olisi voinut sytyttää kuivan katon tuleen. Tulen kanssa piti olla tarkkana. Eila ihmetteleekin, ettei ikinä mitään vahinkoa sattunut.

– Kaisu Jarde (Eilan tytär)