Hän oli pieni lapsi,  sisareni Marjukka. Olin niin onnellinen, kun Marjukka syntyi. Lapsi oli minulle ihme. Näin äidin rakkauden – kaiken työn keskellä hän jaksoi hoitaa ja valvoa, yötä päivää. Näin myös äidin huolen ja kärsimyksen.

Lapsi oli sairas. Hän ei jaksanut elää.

Kirjoitan tätä siinä huoneessa, missä pidin häntä sylissäni, kun elämä loppui. Vielä yhden yön sain pitää hänet luonani ja koskettaa aamulla hänen vahamaista, viileää poskea. Oli myöhäinen talvi-ilta kun Marjukka kuoli. Seuraavana päivänä haettiin pieni arkku. Lapselle puettiin äidin valmistama kastepuku. Marjukka laskettiin arkkuun kuin kaunis nukke.

Yksi huone jätettiin kylmilleen ja koristettiin valkoisilla liinoilla ja kuusenoksilla. Sinne  arkku asetettiin pöydälle. Marjukka sai viikon viipyä kotona. Joka päivä äidin kanssa kävimme hänen luonaan. Myös naapureita kävi. Se oli ystävällistä tukea.

Hautajaispäivänä arkku kannettiin pihalle tehtyyn kuusimajaan. Kuusimajan ympärille hiljennyttiin. Siitä alkoi saattomatka. Muistotilaisuus oli kotona.

Tällä muistelulla haluan kertoa äidinrakkaudesta, kuolemasta, surusta, ystävyydestä, ihmeellisestä voimasta raskaan taakan alla. 1950-luvulla ei vielä ollut keinoja auttaa pientä sydänvikaista lasta. Hänet olisi kuulema voinut jättää Diakonissalaitoksen lastenosastolle, jos ei kotona olisi pystytty kohtaamaan kuolemaa.

Marjukka haluttiin kuitenkin tuoda kotiin.

Kun unessasi pikkusisko
kuupurrellasi purjehdit
ja aamutähti otsalla
astelet yön laitoja. ¹

”Kulumalan Pippa”