Pyysimme lukijoiltamme muisteluja entisajan heinänteosta – ajalta ennen paalaimia. Vastauksia saatiin – kiitokset kaikille niitä lähettäneille! Julkaisemme tarinat kahdessa osassa – ja samalla toivomme, että ne heinäpoudat alkavat aivan heti – on niitä jo odotettukin…

Kulmalan Pipalla oli muistoja kahdelta aikakaudelta:

Muistoni heinänteosta ajoittuvat kahdenlaiseen aikakauteen: hevosen aikakauteen ja traktorin aikakauteen, 50-lukuun ja 60-lukuun.

Kun hevosella heinä kaadettiin ja ajettiin haravakoneella ”karreille”, tehtiin pitkiä päiviä. Ojien reunat vielä niitettiin viikatteella, käsin haravoiden. Olin sen verran nuori, että minulle jäi yleensä jälkien haravoiminen ja ukkoseipäiden kuljettaminen sopiville paikoille. Kankimieheksi en kelvannut! Meillä ei laitettu nauloja tai tappeja, vaan sen verran kevyesti heinät nosteltiin seipääseen, että pääsivät kuivumaan. Myöhemmin kyllä törmäsin muilla niityillä tappeihin ja välitappeihinkin!

Eihän se aina riittänyt, että kerran heinät seivästettiin. Karreita piti hajotella, jos olivat kastuneet, jopa seipäitäkin purkaa levälleen. Työpäivä alkoi varhain aamulla, edellisiltana kaadettu heinä pöyhittiin, tuulisena poutapäivänä usean kerran, jolloin heinä saatiin jopa hajaltaan korjattua. Taivaalle vilkuiltiin ja sääennusteita seurattiin ja joskus tuli tosi kiire!

Yleensä niitylle otettiin vain kotikaljaa tai vettä juomiseksi. Katajasuolla oli lähde, siitä koukattiin kouransilmään jääkylmää lähdevettä ohikulkiessa. Minun mielityöni oli viedä kahvit lähipelloille. Niitä kahvihetkiä ei unohda! Syömässä niittymiehet kävivät kotona, jolloin pojat kävivät usein pulahtamassa joessa tai ainakin saunassa, jonka äiti oli aamuyöllä laittanut lämpiämään ja joka oli lämmin iltamyöhään saakka. Äiti kerkesi, kun aloitti aamuyöllä kahden aikaan, kasteli saunan pärekaton. Kaivosta vedet ja liiteristä puut saunalle, sitten navettaan, pirttiin, pellolle…

Niittyvaatteet olivat yleensä vaaleat ja väljät. Joskus lomalaisena sitä eksyi väärissä kamppeissa pellolle ja kun joutui latomieheksi polkemaan paljain säärin heiniä ja sai suolaa heinien raapimiin haavoihin, silloin oli heinälatoromantiikka kaukana! Heinät koottin latoihin, vain kaukaisemmilla niityillä tehtiin myös suovia.

Traktori tehokkaine työkaluineen luonnollisesti helpotti urakkaa. Koko heinänteko muuttui, kun työväkikin väheni.

Mieluisin muisto on heinäntekomatkasta Rovalle Tallenpellolle. Se oli hevoskärryaikaa ja niitty kaukana, silloin mukaan pakattiin päivän eväät. Erikoinen juttu oli se, että tein kärryyn vuoteen koiralleni Hupille, joka oli loukkaantunut maantiellä ja petipotilas. Ratkaisin asian niin, että otin sen mukaan, koska minulle oli luvattu, että saan ajaa  hevosta. Hevosella ajo pitkin hiekkatietä, joka seurotteli jokea, oli niin voimakas kokemus, että muistan sen aina, kun sen saman tien kuljen.

Kokemukseni heinänteosta on hyvin tunnepitoinen, heinän tuoksu, mesimarjat ojien reunoilla, niityn lämpö helteisen päivän jälkeen. En joutunut raatamaan kuten vanhempani ja heidän  vanhempansa ja heidän vanhempansa – heillä on ollut kyse todellisesta elämäntyöstä. Minulle tuntemattoman sanat ”Vakaana, tyynnä, hartahana, käy kansa töiltään kotihin. Ken täyttänyt on tehtävänsä, sill ain on rauha suloisin, sill ain on rauha suloisin” tuo mieleen kuvan työstä väsyneistä ihmisistä, isistä ja äideistä. Kunnioitan heitä.

Markku K:n muistiin on jäänyt tarkasti heinänteko:

Varhaisimmat muistikuvat heinäntekoon liittyvät siihen, kun isä ja serkkuni Jyrin Juhani (Juhani Lotvonen) asensivat meidän pihalla Fordson Majoriin niittokonetta. Kone tuli traktorin sivuun oikealle etu- ja takapyörän väliin ja se oli siinä tietenkin koko heinäajan. Ymmärsin, että tärkeitä talon töitä oli tulossa! Heinätöihin piti osallistua jo pienestä pitäen eikä meillä ollut isovanhempia enää elossa lapsia paimentamassa, joten pellolla oli kuitenkin vanhempien silmälläpidon alla.

Yleensä isä niitti luokoa aikaisin aamulla tai sitten illalla myöhään. Päivät ukotettiin, kuten meillä sanottiin. Siskoni kanssa haravoitiin ojan laidoista käsiharavalla heinät keskemmälle sarkaa. Sitten heinät vedettiin vetoharavalla karheisiin. Aluksi oli hevosharava traktorin perässä – silloin piti olla toinen henkilö haravan kyydissä nostamassa piikkejä ylös ja karhoa tekemässä.

Vähän myöhemmin hankittiin traktorikäyttöinen vetoharava ja sitten vielä myöhemmin pyöröharava, joka kiersi heinät pitkään pötköön. Sen jäljiltä oli hankala seivästää. Kangella tehtiin reiät seipäitä varten. Monesti haettiin edellisvuoden reikää, jotta olisi säästynyt reiän teolta. Minulla on ollut aina paha heinäallergia ja seipäiden pystytys oli minun työtäni, koska siinä saattoi olla hieman etäämpänä heinistä. Meidän seipäissä oli iso naula alimpana ja väliin tehtiin ”siansilmukka-side”. Se oli pitävä side; tehtiin peukalon ympäri kaksi lenkkiä, jotka sitten laitettiin vastakkain ja kiristettiin seipään ympärille. Meidän oma väki ei ollut suuri, joten monesti oli vieras heinämies, heinäjätkä, auttamassa.

Vänttilän lähellä olevalla niityllä oltiin koko päivä ja siellä oli eväät mukana. Eväät syötiin ladon kylkeen tehdyssä majassa. Janojuomana oli usein huitua päälärissä. Pääläriä pidettiin ukon varjossa ja kuljetettiin mukana päivän mittaan. Kotipelloilla oli yleensä kahvit mukana. Monesti aamulla äiti kaivoi pellosta varhaisperunoita ja ne vietiin Muhoksen Osuuskaupan myymälään Päivärinteelle myyntiin samalla kun pyöräiltiin Vänttilän niitylle. Silloinen Mettäperäntie oli muistini mukaan hiekkainen ja oli jo melkoinen urakka ajaa pikkupyörällä sinne.

Heinäntekoa helpottamaan tulivat käsikäyttöiset seiväskairat. Muistan, kun eräänä heinänteon ajan aamuna toisella kymmenellä olleena soudin Kaupille sellaisen kairan ostoon. En tiedä, muistanko ihan väärin hinnan, mutta muistiini on jäänyt noin 15 markkaa. Se tapahtui 1960-luvun jälkipuoliskolla. Meillä tuo ostettu kaira ei paljon auttanut. Kaira teki liian leveän reiän meidän aika kapeille seipäille ja minä olin silloin liian heikkovoimainen tekemään reikiä, varsinkin kuivina kesinä, kun maa oli kovaa.

Aika suuri osa heinistä ajettiin kotiin, koska siellä oli kaksi aika isoa heinälatoa. Osa Vänttilän niityn heinistä varastoitiin siellä olevaan latoon. Heinän läjäys oli minulle mieluista, koska silloin sai ajaa paljon traktorilla. Isä antoi minun ajaa Vänttilänperälle koko matkan. Se oli 10-vuotiaalle mahtavaa aikaa! Maantieajoa ilman korttia tuli ajettua monen monta vuotta, mutta kuitenkin isän luvalla. Koskaan ei sattunut poliisiakaan samaan aikaan tielle. Luulen, että tätä tapahtui aika monessa muussakin talossa. Näin kuitenkin opittiin ajotaitoa.