Eräänä päivänä 13-vuotias Aira Rahko oli palaamassa Laitasaaren meijeriltä kotiaan Hakalaa kohti. Oli hänen vuoroviikkonsa kuljettaa hevosella Hakalan, Koiviston ja Rotosen maidot ja palatessa tuoda halkaistun maidon kurrit. Sitä varten hän joutui odottelemaan meijerissä reippaan tunnin, että saisi paluupänikät mukaan.

Paluumatkalla tuli vastaan Laitasaaren koulun ja hiekkakuopan kohdalla rämisevä kuorma-auto. Airan hevonen pillastui ja nousi kahdelle jalalle, katkoi tampit poikki ja lähti karkuun. Siinä rytäkässä kuljettaja kärryineen ja kurrilasteineen lensi hiekkakuoppaan jääden itse alimmaiseksi.

Tilanne oli paha. Kärryt olivat nurin, kärryn ylälaita painoi tytön kaulaa ja koliratas pyöri ilmassa tyhjää viimeisiä kierroksia hiissaten samalla hänen olkapäätään. Onneksi samoihin aikoihin pyöräili paikalle 26-vuotias Santeri Lohela matkallaan Rovan pysäkille. Hän hyppäsi nopeasti pyörän selästä pois, sai väännettyä kärryn kyljelleen ja näin tyttö pääsi alta pois. Kurria varmaan valui jonkin verran päniköistä, mutta ei se mitään – tilanne oli pelastettu. Mutta missä oli hevonen? Söi rauhallisena ruohoa Lipon arossa!

Santeri haki hevosen ja sitoi sen puuhun. Hän otti puukon tupesta ja vuoli sillä uudet tampit. Aira oli kuitenkin edelleen shokissa. Santeri antoi ohjeita, rauhoitteli hevosta ja huilittuaan tovin, Aira pystyikin tekemään paluumatkan ihan omin neuvoin.

Aira oli hevoskuskina useita vuosia kunnes saatiin veli-Juhanista hevosmies, sillä isän eli Oskari Rahkon (s. 1883) kunnallisasiat veivät paljon talon aikaa.

Myöhempinä vuosina Aira oli sikalanhoitajana Oulun piirimielisairaalassa. Sota-aikana (talvi- tai jatkosota) sairaalaan tuli suojeluskuntavääpeli ja pari sotamiestä parakraafit mukana. He tarvitsivat viisi sikaa ja heidät ohjattiin Airan puheille.

Siat löytyivät – vääpeli otti parabellumin esiin ja tähtäsi ensimmäistä eläintä. Juuri laukaisuhetkellä vääpeli laittoi silmänsä kiinni ja ohihan se ammus meni ja menipä ohi toisenkin kerran – ei siitä mitään tullut. Silloin Aira tempaisi pyssyn, ampui siat sekä pisti veret valumaan. Hän ojensi parabellumin kalpealle vääpelille ja sanoi: Alkaas ny nylkee ja äkkiä! Aira oli saanut koulutuksen myös näihin töihin – oli romppeli ihminen, joka ei turhaa ujostellut.

Näin Aira Penttilä o.s. Rahko kertoi Timo Rahkolle vanhoilla päivillään.

– Pentti Lohela