Se päivä oli ikimuistoinen kun sain syliini pienen, punaruskean koiranpennun. Se oli villi ja tuoksui hyvälle, niin kuin kaikki koiranpennut. Annoin sille nimen, Hupi.

Hupi oli suomenpystykorva. Lintukoiraksikin sitä sanottiin – kenties siksi, kun se kasvettuaan kulki veljieni kanssa metsästysreissuilla, haukkui lintuja ja oravia. Ymmärsin että Hupi teki arvokkaan työn metsästyskoirana siihen aikaan, 1950-luvulla. Mutta minulle kaikki kaikessa oli sen ystävyys.

Eläimen nöyryys, tottelevaisuus ja uskollisuus on liikuttavaa näin jälkikäteen muistellessa. Silloin en ymmärtänyt niin ajatella, yhdessä vain leikittiin ja kasvettiin.

Koira oli minulla kaikessa mukana kun se metsästysreissuiltaan selvisi. Kun pirtissä nostin tuolin keskelle lattiaa, se tiesi mitä se tarkoittaa. Se hyppäsi tuolille istumaan ja odotti. Minä hain ”hoitolaukkuni” ja aloitin perusteellisen tarkastuksen: erikoisesti korvat ja hampaat käsiteltiin ja turkki harjattiin. Hupi istui ja nautti, katsoi välillä silmiin ja hymyili; koiran ilme ja korvien asento kertoi sen.

Tuli aika että minun piti lähteä kouluun. Ekaluokka oli silloin Laitasaaren rukoushuoneella. Opettajamme oli Ellen Juola. Hän oli niin erikoisen sydämellinen opettaja, että lupasi Hupin olla kuunteluoppilaana koulussa. Meillä oli kaksinistuttavat pulpetit ja niinpä Hupi sai istua pulpetissa keskellä. Myös keittäjämme, Katri Ahvenlampi, lähti leikkiin mukaan, ja antoi ruokatunnilla koiralle oman soppalautasen luokan lattialle.

Aivan tarkkaan en muista, miten usein tätä tapahtui, muistan vain, että koira odotti minua koululla kun menin sinne ja odotti kotona kun palasin. Miten se tähän oppi, ihmettelen!

Meidän yhteistyömme jatkui kun aloimme harjoitella pyörälläajoa. Hupi oppi istumaan pyörän kyydissä.  Tarakalla oli pehmuste, jonka päällä se istui. Kävimme Muhoksen kirkolla saakka. Joskus se hyppäsi alas, mutta heti oli valmis, että nostan sen takaisin. Kyllä ne oli mukavia reissuja hiljaisella kylätiellä!

Siihen aikaan koirat  olivat irti ja kerran sitten kävi niin, ettei  Hupi tullutkaan kotiin oltuaan yksin ulkona.  Myöhemmin joku löysi sen maantien varrelta, toinen takajalka oli poikki. Jalka lastoitettiin, mutta eihän Hupi antanut lastan olla ja jalka luutui kieroon. Kävelyä se ei haitannut, kolmella jalalla koira juoksi.

Seuraava tapaturma sattui myös maantiellä. Vammat olivat todennäköisesti sisäisiä ja Hupi sairasti. En millään voinut siitä luopua, yritin hoitaa ja velvoitin siihen toisetkin. Muistan sen aamun, kun äiti kertoi, että Hupi on kuollut. Sen päivän olin poissa koulusta ja itkin. Hautapaikka on kotipihalla. Haudalle löysin sopivan ison kiven, johon maalasin H U P I .

Tuolloin tuntui, ettei mikään voi korvata tuota eläinystävää.

En muista, miten kauan kului, vuosia kai, kun koulusta palatessa linja-autossa istui veljeni Kalervo, sylissään pahvilaatikko, johon oli tehty reikiä. Päästyämme kotiin, laatikosta hyppäsi kaunis pieni koiranpentu. Sen vanhemmat olivat lassie ja samojedin pystykorva. Kotiväki kai halusi tehdä minut iloiseksi ja kyllähän Nallen nimekseen saaneesta villistä pennusta tuli taas todellinen ystävä.

Yhteisiä koulumatkoja me ei tehty, mutta pyöräilytaidon oppi sekin. Yhtälailla kuin Hupin kanssa, ajelimme pitkin kylää. En muista, että Nalle olisi ollut ollenkaan metsästyskoira. Se oli minulle uskollinen lenkkikaveri, makasi pöydän alla, kun luin läksyni ja kun sitten läpsäytin kirjat kiinni ja sanoin, että nyt lähdetään, se pomppasi oitis ovelle.

Koira eli 19-vuotiaaksi. Ehdin jo lähteä kotoa pois, mutta Nalle oli perheenjäsen, jota sai käydä kotona katsomassa, lähettää terveisiä ja tehdä sille joulupaketin. Kun sille tuli ikää, vein sen eläinlääkäriin ja se sai aivoverenkiertoa edistävää lääkettä.

Monesti olen nyt ajatellut, miten sitä eläinystävyydessäkin sokeutuu ja vaatii eläimeltä liikaa, samoin kanssaihmisiltä.

Äiti kertoi haudanneensa Nallen Hupin viereen.