Katkelma on poimittu Salli Lundin (o.s. Mäkelä) vuonna 1975 Neuvostoliitossa kirjoittamasta kirjasta Taipaleita – kaksi novellia. Ritva Leinosen lähettämien runojen myötä olemme tutustuneet Salliin ja hänen sujuvasti soljuvaan tekstiinsä. Myös allaolevassa on sanoja, joita ei enää suomenkielessä juuri käytetä – mikä tekee tekstistä vieläkin viehättävämpää. Sallin lapsuuden perhe asui Onterossa no 60.

Isäni oli havainnut aikoinaan maailman meriä purjelaivalla seilatessaan rohkeuden hyvin tärkeäksi ominaisuudeksi. Tositarpeen rajumyrskyssä Intian valtameren myllertäessä. Oudon Etelänristin vilkuttaessa. Elämän monivaiheisilla taipaleilla.

Isä lepäsi jo töistään. Haudalle on äiti istuttanut orjantappuran. Villiruusun, joka kukkii kiihkeänä ja tuoksuu kesäisin.

– Kyllä maassa maata saa, arveli isä, jos äiti tai joku muu epäili hänen olevan kovin väsynyt matkoilta palattuaan. Isä kiskoi jääpuikot tuuheasta parrastaan ja oli jälleen hyvällä tuulella, tavallisesti.

Muinaisina kesinä pieneen sävyisään maailmaani kuului tuksuttava ja puuskuttava jokilaiva Laine. Niin komeili sen kyljessä nimi. Ja peränpitäjä – hänpä oli isäni parrankihara iänkuurassa. Isä ajoi uutta isoa laivaa perämiehen paikalla huolimatta siitä silmästä, jota ei enää ollut sekä parran järkkymättömistä ikämiesmeininingeistä. Kymmenvuosia kynnetyn kimmeltävän laivaväylän kuin käsimiten tuntien, yhä ohjasi niinkuin styyrmanni ajaa. Hän oli isä. Olin ylpeä isästäni minä, suuren perheen pahnanpohjimmainen.

Elämä oli minusta mainiota. Ihan ylellistä toisinaan, sillä kotona käydessä isä saattoi tuoda pöytäämme räätilimpun ja lenkin happarinmakkaraa, aivan kuin ennen vanhaan, kun isä ajoi paatteja vakituisesti.

Joskus isän rytältäessä kahvia, jota tuoda keikutin laivalle verkkopussissa perinteelliseen tapaan villasukkaan käärittynä, sain minä ohjata paattia.

Se oli hetki. Yksi elämäni korkeimpia, ylpeimpiä… Tunsin että vastaan matkustajien kamalan kalliista hengestä omilla näillä käsin…

– Peloittaako, kysäisi isä ja kulmakarvojen villiintyneet pensasrivit liikahtivat. – Poika olisit saanut olla – pahnanpohjimmainen. Mutta ei tytönkään tarvitse olla jänishousu. Kas näin.

Ja isä näyttää miten kierretään matalikko. Selittää väylän merkit, mutta varoittaa että väylä pitää nähdä ilman mitään. Tietämällä. Tottumuksesta.

– Vaikka eihän sitä sinusta näiden vesien reissaajaa taida tulla. Tytöstä… Ja samapa se lienee miten ihminen maailman poikki taivaltaa, kun ei ole arkalasta kotoisin ja rehellistä tietä menee.

Niin minä kuuntelen harvanlaiseen putoilevaa sanaa siitä miten pitää mennä aina onnea kohti, epäilyittä ja sivuun vilkuilematta.

Katselemistakin oli. Laivan keulalla istuskelevien ja piippua imeksivien isäntämiesten ilmeet olivat alitajuisen tarkkailuni ainainen kohde.

Ylämaan pikkutalokas kopistaa nysää, pruiskauttaa ruskeaa tupakkasylkeä etemmäs. Rojakka, kosket laskenut tervavene, tätä mustaa tärkeää artikkelia sisältävine tynnyreineen seuraa köytettynä laivan perään. Topakat tervatyttäret istuvat keulassa köysinipun päällä nauraa tiristen.

Laivalla venyi useasti pitkä laahus tervaveneitä perässä, saattoipa matkata 17-18 ”paltamoa” niin kuin kansa puhutteli tervansoutuvenettä. Ne matkasivat kohti määränpäätä rahaksi ja ostoksiksi muuttumista varten.

Mutta laiva sen kun puuskuttaa hitaasti ja varmasti virtaa alas, kantaen honkalautaa olkapäällään, ”kaupunkimiehet” s.o. matkustajat erilaisine mietteineen ja asioineen joskus tunninkin aikataulusta myöhästyneenä.

Mukana saattaa hoilehtia niin ikään etelään painuva pohjolan senaikainen jätkämies kavereineen hieman tuutingissa. Yhteistä heille on pukeutuminen: tutut lapikassaappaat jaloissa, pusero yllä. ”Lyyssi” – mikäs muu. Punainen eli kirjava silkkisoletti kaulassa noin rennommasti. Vyöllä helapääpuukko. Harmaa lätsä runsaan tukkapehkon kurissapitäjänä. Selässä posa, nahkainen laukku, josta näkyi viinapullo. Sen piti näkyä.

Varma tunnus: syksy on tullut. Liikkuva työvoima uittojen päättyessä ajelee etsien uutta mahdollisuutta leivän ja läskin ansioon.

Ohi soljuvat luonnonihanat Oulujoen rannat joen molemmin puolin. Taustana metsän päärme, paikoin havunvihreänä, paikoin kellanpunassa koreillen. Jopa lehdettömänäkin, apeana ja alastonna näkyy lepikon lieve.

Talot rannan ja metsikköjen välisessä jokiahteessa seisoa jyhöttävät punaisina valkein nurkin ja ikkunanpieluksin. Talot ja mökit… Mutta jokunen niistä oli kuin unohtanut pukeutua, harmaantunut.

Pelloilla öhöttelee vielä muutama keko keltaista eloa. Ja riiheen ahtoa varten ajetaan lyhteitä rekipelillä, levikkeillä.

”Ryski”, kylän yhteinen konepuimuri suoltaa olkia loksuttavasta takaosastaan yhtenä keltaisena sotkuisena nauhana. Hankomies lyö niitä kuormaan, suovaan kärrättäväksi. Hikihatussa näyttäen että tässä on mies eikä kaljahousu.

Jyvät valuvat säkkeihin taajana. Ruumenet omiin koreihin hyysseltyvät.

Tällaista prosessia ei voi öhäkämpikään, monen leipätangon talo suorittaa omin voimin. Sekin tarvitsee naapurien käsiä. Yhteistä hommaa.

Mutta useamman talon yhdistynein voimin on hyvä ja hauska puida ryskillä vuoronperään. Työ luontuu.

– Mukavaa ja joutusaa se on tuo, hoksautan tärkeänä aikaistumiseni tunnossa. Lause tietenkin aikaisemmin kuultuja tai luettuja, mutta jotenkin mieleenpainettua ja hyväksyttyä.

Isä vilkaisee puimakoneen suuntaan. Käännäyttää ruoria ja arvelee: – Se olisi tuommonen – yhteinen – vetelevää peliä… Mutta sitä kun ollaan omahyväistä sorttia me tämän aikaiset eläjät.

– Mutta sinä Santra – kahden kesken olin isän Santra toisen nimeni Aleksandran mukaan – käännä nokka tuulta kohden, ota silmät käteesi. Tee sinä miten parhaimmaksi nähnet.

Niin isän Santra oli lähtenyt. Ajanvirta vienyt. Maailman kosket kolhineet. Ja nyt oli muotoutumassa uutta eteen.

Jostain kaukaa lapsuuden hämärästä hiipii mieleen kuva: Aleksei-setä Vienankarjalasta istuu rinnakkain isän kanssa. Puhelevat. Setä Aleksin karjalanmurre tekee hyvää. Tunnen olevani lämmintä maitoa latkiva uninen pikku kissa. Minä roikun sivussa isän polvien päällä.

Karjala – satumaa… Kosket rymyää. Lintuja pyrähtelee. Ja millaisia ne ovat. Ei missään muualla lintuja niin ihmeellisiä.

– Salli Lund