Raimo Rannan kokoamia Jättiläistarinoita Oulujoen varrelta julkaistaan useamman artikkelin sarjana sivostollamme.

Suuresta koostaan ja tavattomista voimistaan huolimatta eivät Jättiläiset ryhtyneet tuntuvampaa vastarintaa tekemään, kun Suomalaiset alkoivat tunkeutua heidän asuma-alueillensa. Uudet tulijat eivät levittäneetkään valtaansa aineellisella voimalla, kristinusko ja sen tuoma korkeampi sivistyskanta olivat ne aseet, joidenka tieltä Hiidenkansan raa’an voiman täytyi väistyä. Varsinkin oli kirkkojen rakentaminen jättiläisille kauhistus, ja kun kirkonkellot, joita he kutsuivat ”niunaukkosiksi”, alkoivat levittää juhlallista kaikuaan ympäri kolkkoja erämaita, silloin he lähtivät kaikessa hiljaisuudessa painumaan pohjoiseen päin.

Lapin autioilla tuntureilla sanotaan heidän nyt asustelevan ja muutamat luulevat tietävänsä, että he ovat kulkeneet kaukaisille maille, aina Siperian taakse. Mutta asentopaikkaansa he ovat jättäneet jälkeensä ja niistä kertovat äidit lapsillensa vielä monta kummallista juttua. Kansan käsityksessä ovat rauhalliset kivikasat kaameana muistona siitä kansasta, jonka pää muinoin pilviä piteli, eikä ole vieläkään ehtinyt haihtua se luulo, että entiset eläjät nytkin näkymättöminä haltijoina suojelevat muinaista asuinpaikkaansa. Yön hämärässä uskaltavat he toisinaan lähteä liikkeelle toimittamaan muinaisia askareitaan, mutta kun päivä levittää säteensä ympäri aution seudun, täytyy heidän taas kätkeytyä salaiseen piilopaikkaansa.

Yksinäinen vaeltaja näkee heidät joskus yön pimeydessä ja kuullaan heidän kolkko äänensä, mutta pahaa he eivät voi tehdä ihmiselle, sillä nykyajan vähävoimaista väkeä ympäröi kristillisyyden valo. Sen kautta ovat nykyiset ihmiset niin mahtavia, että jos he sattumalta saavat kierrokseen jonkun jättiläisen eläimen, täytyy sen heti antautua uuden isännän haltuun. ¹