Raimo Rannan kokoamia Jättiläistarinoita Oulujoen varrelta julkaistaan useamman artikkelin sarjana sivostollamme.

Et gammalt slåt som en jätte opbygdt i fordna tider hwareft[er] finnes sielfwa grunwallen af stora gråsten ock jord ock ehuru det är skoggångit kan dock lickwel synas muren ock twå portar. – Vanha linna, jonka jättiläinen on rakentanut muinaisina aikoina, jossa on itse perustus suurista harmaakivistä ja maasta, ja vaikka se on metsittynyt voi kyllä kuitenkin näkyä muuri ja kaksi porttia. Maanmittari Vikarin kartta vuodelta 1739. ¹

Kun Suomalaiset tulivat näille seuduille, asuivat Jättiläiset kiviluolissaan. Sattumalta Jättiläisen tyttö, joka kuten muutkin sukulaisensa, oli tavattoman voimakas ja isokasvuinen. Kulkiessaan niille seuduille, missä Suomalainen hevosellaan kynti peltoa, tyttö kummastellen naapurinsa työtä ja työkaluja, sieppasi kyntäjän hevosineen päivineen helmaansa ja kantoi isänsä luokse, kysyen mikä asuskelija se oli.

Jättiläinen vastasi ”Se on maanmyyrijäinen, joka tulee meidän jälkeemme”. Käski tytön viedä löytönsä samaan paikkaan, josta hän oli sen ottanut, jottei uusi suku voisi seurata Jättiläisen jälkiä, eikä saada selkoa heidän pakopaikastansa. Tyttö teki niin kuin isä käski ja Jättiläiset lähtivät sitten kaikessa hiljaisuudessa matkoihinsa, eikä niitä ole sen koommin nähty.

Muhoksella on Pyhänsivun ja Aittokosken välillä iso kivi ja sen päällä jokseenkin suuri mykevä laaka. Sitä kutsutaan hattukiveksi ja kerrotaan, että päällimmäisen kiven on kolmivuotias jättiläistyttö nostanut nykyiselle paikalle.

Jättiläisten eli Hiidenkansan alkuperästä on meille säilynyt jo kauan sitten kirjaan pantu tarina. Kun tässä tarinassa mainitaan Oulun kihlakunnassa tavattavia paikannimiä ja kun siitä kansan muistoissa vielä on joitakuita vähäisiä toisintoja, suomennan sen tähän. Alkujaan sen on kirjoittanut Paltamon rovasti J. F Cajan (k. 1703) ja painettuna se löytyy Mathesiuksen kertomuksessa Suomi 1843, s. 77-78.

”Ennen on ollut olemassa eräs Kaleva niminen jättiläinen. Hänellä oli kaksitoista poikaa, joista kolme on rakentanut itselleen linnoja Pohjanmaalla. Yhden nimi oli Soini, sanotaan rakentaneen linnan keskelle merta siihen paikkaan missä Limingan kirkko nyt on.

Toinen on rakentanut linnan harmaakivestä ja maasta ison Pyhäkosken rannalle. Paikka on nyt metsittynyt, näkyy siinä kumminkin muuri ja kaksi porttia. (Linnalla tarkoitettaneen Korkeamaan harjua).

Kolmas, jonka nimi on Hiisi, on rakentanut itselleen korkean linnan täyden 60 peninkuormaa itään päin Kajaanin linnasta. Tämä linna on varsin kauhea ja peloittava nähdä. Se on rakennettu suon keskelle hirmuisen suurista kivistä ja maasta, varustettu porteilla, vähän toista syltä on joka porraspuun väliä, ja siinä on kaksi korkeata porttia. Sitä kutsutaan vieläkin Hiidenlinnaksi. (Paikka on luontainen kalliokko; J. F. Cajan, Matkakertoelma, Mehiläinen 1837, no 3)

Soini oli kerran käynyt veljeään Hiittä tervehtimässä. Silloin on hän veneellä kulkenut yhtenä päivänä 13 peninkuormaa mahdottoman kovia koskia ylös. Istualtaan hän oli sauvonut kaikki muut kosket, mutta korkein putous, jonka nimi oli Pälli, on hänen täytynyt sauvoa polviltaan. Sitä paikkaa, jossa hän oli yöpynyt, kutsutaan Soininniemeksi. (Oulujoen varrella ei ole nykyisin paikkaa tällä nimellä) Siinä näkyy vieläkin veneen sija, joka on ollut yhtä suuri, kuin hylkiveneet (fählbåtar). Sellaista venettä ei nykyaikaan viisi vahvinta miestä jaksaisi sauvoa neljässä – viidessä päivässä samaa matkaa, kuin hän sauvoi yhtenä päivänä. Toisen yön hän oli maannut keskellä Oulujärveä eräässä niemessä, jota myöskin siitä syystä kutsutaan Soininniemeksi. Nämä veljekset ovat viljelleet kaskea ja jokainen heistä on hakannut yhtenä päivänä enemmän kuin kymmenen terveintä miestä jaksaa hakata.

Tätä Kalevan sukua on vielä tässä maassa isokasvuinen ja vahvatekoinen kansa, mutta heidän jälkeläisensä ovat pienenemään ja heikkonemaan päin. Neljäkymmentä vuotta sitten muistelen minä nähneeni tässä maassa isoja ja vahvoja miehen- ja vaimonpuolia. Mutta vaikka heidän lapsensa ja lapsenlapsensa ovat muuten isoja ja voimakkaita, niin ei kuitenkaan yksikään heistä ole niin iso ja vahva kuin heidän vanhempansa olivat. Tästä Kalevasta ja hänen pojistaan tiedetään kertoa enemmän Varsinais-Suomessa, Hämeessä ja Savossa, sillä sielläkin ovat muutamat heistä asuneet niin kuin Väinämöinen, Ilmarinen ja Lieköinen.

Kolmekymmentä vuotta sitten tapasin minä Ruotsin saaristossa vanhan suomalaisen miehen, joka näytti minulle hyvin ison kallion. Sillä sanoi hän erään Kalevan pojista matkustaneen pois Suomesta ja kiveä sanotaan vielä nytkin Kalevan pojan paadeksi. Näiden Kalevan poikain avulla on Suomen kuningas valloittanut koko Ryssänmaan niin kuin vanhat suomalaiset laulavat”. ²