Raimo Rannan kokoamia Jättiläistarinoita Oulujoen varrelta julkaistaan useamman artikkelin sarjana sivostollamme.
Montta oli eriskummallinen mies, jonka syntyperää ei kukaan tuntenut. Muutamat sanoivat hänen olleen Venäläisen toiset Lappalaisen. Mitkä arvelivat häntä Turjalaiseksi, mitkä Karjalaiseksi.
Kuka oli Montta? Montta oli mustaverinen tavallisen pitkä mies, varreltaan pikemminkin solakka, kuin lihava. Hänen tukkansa oli musta ja tuuheat silmäripset ympäröitsivät hänen tumman ruskeat silmänsä, jotka levottomasti mutta samalla alakuloisesti katselivat ympärilleen. Silmäkuoppia varjoeli suuret mustat ja leveät kulmakarvat, jotka nenän yläpuolella yhtyivät. Kasvojen murteet osoittivat kummallista mielialojen sekaannusta, niissä oli levottomuutta ja vakaisuutta, pelkoa ja uskallusta, hyvyyttä ja viekkautta, huolimattomuutta ja huolta, kevytmielisyyttä ja ankaruutta.
Kuka siis Montta oli? Montta oli kummallinen mies, joka kaikki vedet kulkenut, kaikki kosket laskenut. Jeniseijoen valtavat kosket olivat hänelle yhtä tutut kuin Vienan tyynet suvannot. Äänisjärven kuohuvat laineet olivat ajelleet hänen ruuhtansa yhtä hyvin kuin Laatokan vaahtopäät aallot. Araljärvessä oli hän uinut päivää kaksi kesken tuimia kuohuja ja Vienanmeri oli saattanut kaikki kuoleman hirmut hänen silmäinsä edessä kangastumaan.
Mutta kaikista näistä vaaroista oli Montta itsensä palastanut, itsensä ja pienen arkkusensa, jonka hän kaikkialla kantoi muassaan likistettynä vasempaan kainaloonsa. Ilman tätä arkkustansa ei häntä oltu koskaan nähty. Jos kulki taikka istui, seisoi taikka makasi, valvoi taikka nukkui, aina vain oli arkkunen hänen kainalossaan.
Mitäpä arkkunen sisälsi? Tätäpä ei kenkään tietänyt. Muutamat arvelivat siinä olevan hopeata, kultaa ja kalliita kiviä, muutamat miettivät, että siinä on kultaa tekevä mylly. Toiset taas tiesivät, että arkku on noitakaluja täynnä, jotka Monttaa suojelevat ja hänen pelastavat hengenvaaroista. Mikä tiesi, että siinä säilytettiin naisen sydäntä, mikä taas, että siinä oli kaksi ihmissilmää. 1
- A. H. Snellman, Helsinki 1887 ↩