Kun olen nykyään Muhoksella häissä tai hautajaisissa, minua surettaa, että maalaishäitten ja hautajaisten viettoon liittynyt tarjoilija-perinne on hävinnyt. Juhlat on siirretty taloista seurakunnan ja eri seurojen juhlatiloihin, missä tarjoilu hoituu pitopalvelun ja noutopöydän myötä.

Me 30-luvun alussa syntyneet tytöt ehdimme vielä mukaan vanhaan perinteeseen, jota noudatettiin vielä 40- ja 50-luvuilla. Oli näet suuri kunnia, kun pyydettiin tarjoilijaksi juhlaan. Se nostatti kummasti itsetuntoa, sitä tunsi olevansa yhteiskuntakelpoinen.

Tarjoilijat, joiden tuli olla neiti-ihmisiä, toimivat kolmen hengen ryhmissä, useimmiten riitti kaksi, joskus oli jopa kolme ryhmää. Asusteisiin kuului pieni pitsireunainen, valkoinen esiliina. Häissä sopi myös pukeutua kansallispukuihin, jos kaikilla oli sellainen. Porukka hajaantui kahtia, toinen aloitti pirtistä, toinen peräkamarista ja siellä tarjoilu oli ehdottomasti aloitettava Rovastista. Ensimmäinen kantoi hyvin raskasta tarjotinta, jolla olivat kahvikupit ja kerma- ja sokeriastiat. Toinen oli kahvinkaataja kupari- tai teräspannuineen. Pannu oli tasapohjainen ilman ”ranstia”, joten sillä ei koskaan voinut keittää avotulella hällänrenkaitten varassa ja niinpä pohja pysyikin noettomana vuodesta toiseen. Kahvinkaatajien homma oli helppo, kun vain oli läikyttämättä kahvia ruustinnan pyhähameelle! Viimeisenä tuli nisutarjotin ja se uskottiin aina ensikertalaiselle. Toki piti muistaa, ettei tarjoilijan sopinut pälpättää omiaan, vaan vastata vain kun vieras puhutteli häntä. Piti malttaa myös odottaa, että vähän kursailevakin vieras ehti varmasti ottaa joka sorttia.

Kierroksia tehtiin niin kauan kuin vieraille tarjottava maistui. Äidit sitten kasasivat nenäliinan mutkaan jonnekin ikkunalaudan kulmalle tuliaisia kotimiehille, jotka eivät olleet päässeet juhliin. Vielä minuakin vanhempina aikoina oli leivottu ainakin hautajaisissa kotiinviemisiksi iso, pullapellin kokoinen rinkilä.

Kertomalla lähetettyjen kutsujen määrän neljällä pitokokki tuli tietämään miten suurelle vierasmäärälle tarjottavan piti riittää. Pitokokki tuli taloon viikoksi leipomaan ja laittamaan ruokaa. Iida-tätini oli meidän kylän taitava pitokokki.

Hautajaisiin liittyi myös henkilökohtaisten kutsujen lähettämisen perinne vielä 1950-luvulla. Kutsu oli mustareunainen ja kirjekuoren muotoon taiteltava, kirjapainossa painettu. Kauemmaksi se lähetettiin postitse, mutta kylällä kutsu toimitettiin koteihin ja kutsun viejä oli yleensä joku luotettava nuori mies. Viljo Kosulasta hoiti tätä tehtävää meillä päin. Kutsujen jakajalle ilmoitettiin myös, montako litraa maitoa mistäkin talosta annettiin surutaloon ruokajuomana käytettäväksi. Parin viimeisen lypsyn maito kun surutalossa halkaistiin separaattorilla kahvikermaksi. Tapana oli, että ennen kirkolle menoa surutalossa juotiin kahvit, veisattiin lähtövirsi kuusimajassa pihalla olevan vainajan arkun äärellä ja siunaustilaisuudesta paluun jälkeen ruokailtiin ensin.

– Ritva Lindfors (o.s. Kangasolli), lokakuussa 2012 – tekstin puhtaaksikirjoittanut sisarentytär Laura Salonen