Koulujen päättäjäisviikonloppu -teema jatkuu eilisen mamselli- ja herrakoulun kuvauksen jälkeen monen laitasaarelaisen mieleen elävästi jääneen henkilön vaiheita muistellen.

Kaapriel Aukusti Ala-Kojola (s. 14.6.1894) oli syntynyt Lapualla. Hänen nimensä on kirjoitettu tuossa muodossa Lapuan seurakunnan syntyneiden luetteloon, mutta hän oli nähtävästi ottanut käyttöön etukirjaimet nimensä hieman fiinimmästä versiosta eli Gabriel Augustista. Monesti hänen sukunimessään käytetään väliviivaa, mutta virallisissa asiakirjoissa se on kirjoitettu ilman sitä. Ystävien kesken häntä kutsuttiin ilmeisesti Akuksi, ja sitä nimeä hän käytti myös pakinoissaan. ¹

G. A. Ala-Kojolan vanhemmat olivat tarkka-ampuja ja talokas Herman Eliaksenpoika Ala-Kojola (s. 1.1.1866) ja talokkaantytär Sofia Elisabet Kaapontytär Fräntilä (s. 16.2.1871) Lapuan Haapakosken kylästä. Hermanni ja Fiia olivat menneet naimisiin joulukuussa 1889 ja asettuneet Hermannin kotipaikalle, yhteen Ala-Kojolan no 3 taloista. ^{2 3 4 5}

Heinäkuussa 1896, kun G. A. oli vain 2-vuotias, hänen isänsä Hermanni kuoli lavantautiin. Fiia jäi siis 25-vuotiaana leskeksi ja muutti kolmen pienen lapsensa kanssa takaisin syntymäkotiinsa, Haapakosken Fräntiin no 15. G. A. oli lapsista keskimmäinen. Nuorin puolestaan oli Helmi Katarina (s. 2.7.1896), joka oli syntynyt vain muutamaa viikkoa ennen isänsä kuolemaa. ^{6 7 8} Vanhin lapsista, Toini Elisabet Hermannintytär (s. 20.3.1892) kuoli munuaistautiin vain reilu vuosi isänsä jälkeen.

G. A. lähti opiskelemaan ja valmistui kansakoulunopettajaksi Rauman seminaarista vuonna 1916. Hän toimi opettajana Nivalan Välikylän ja Ylivieskan Raudaskylän kouluissa. Noihin aikoihin hän tapasi ensimmäisen vaimonsa Hanna Sundvallin (Johanna, s. 6.1.1888), joka oli muuttanut synnyinseudultaan Ulvilan Harjunpäästä Ylivieskaan vuonna 1914. Myös Hanna oli opettaja; hän opiskeli Raahen seminaarissa 1908-12. Ilmeisesti pariskunta oli töissä samassa koulussa Raudaskylällä. Avioliitosta syntyi poika Kauko Kullervo (s. 1917) sekä tytär Taimi Tellervo (s. 1919). Tytär kuoli alle vuoden ikäisenä ja äiti-Johanna seurasi lastaan hautaan siitä vajaan kahden kuukauden päästä. ⁹

G. A. jäi siis leskeksi ja pienen pojan huoltajaksi kunnes päätyi lopulta Ouluun, sanomalehti Kalevan toimittajaksi. Toimittajana hän oli 1920-21 kunnes sai vuonna 1921 vakituisen paikan opettajana Laitasaaresta. Hän jatkoi Kalevan avustajana kirjoittaen lehteen pakinoita nimimerkillä Aku aina vuodesta 1925 lähtien.

G. A. meni naimisiin Onterosta no 60 kotoisin olleen Iida Kristiina Mäkelän (s. 26.9.1892) kanssa vuonna 1923. Kirsti, kuten Iida Kristiinaa kutsuttiin, oli hänkin opettaja ja työskenteli Laitasaaren koulussa, Oulujoen toisella puolella. Perheeseen syntyivät lapset Unto Ilmari, Aino Onerva, Auvo Aarre Aukusti, Anna Liisa, Elsa Maija ja Matti Elias Antero.

Kirstin kuoltua keuhkotautiin G. A. solmi avioliiton Lahja Margareta Korhosen o.s. Malmin (s. 1914 Vehkalahti) kanssa. Heille oli syntynyt poika Keijo Kullervo. G. A. Ala-Kojola kuoli vuonna 1950 vatsasyöpään ja hänet on haudattu Muhokselle.

Martti Kesäniemi (s. 1910) muisteli pakinoissaan useampaan otteeseen G. A. Ala-Kojolaa:

Oli vuosi 1920, sinä kesänä oli Antverpenin olympialaiset, joissa Suomi sai ellen väärin muista yleisurheilusta ja painista peräti 14 kultamitalia, samana vuonna tuli ensi vuotta aloittaneen Hyrkin koulun opettajaksi G. A. Ala-Kojola, joka oli suuri urheilun ystävä ja häneltä me Hyrkin koulun pojat saatiin urheilukärpäsen pistoja, jotka minunkaan osalta eivät vieläkään ole kokonaan häipyneet. ¹⁰

Opettaja Ala-Kojola oli myös etevä pakinoitsija, kirjoitteli oululaiseen Kalevaan. Mutta enemmän meitä Hyrkin koulun poikia kiinnosti se runo tai kronikka tai miksi sitä sanoisi, jonka opettaja oli kirjoittanut tuosta olympiatapahtumasta. Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että olen unohtanut kertosäkeen, mutta muuten se meni näin:
Suomen pojat Belgiahan Oiharmalla seilas.
Tahko (Pihkala) kiersi mukana nyt onko kaikki reilas…
Saatiin keihäät käsille ja alkoi ensi koitto
neljä miestä tunnettiin jo koitti Suomen voitto…
Vielä viime hurraa soikoon Hannes Kolehmainen
maratoonil kruunasi hän voitot suomalaisten.¹¹

Erääseen pakinaansa Martti sai aiheen kulkiessaan Muhoksen hautausmaalla:

Siinä kulkiessani osuin muistomerkin luo, joka pysähdytti minut. Muistot tulvahtivat esiin jo pienestä koulupojasta alkaen, edessäni G. A. Ala-Kojolan hautakivi.

Hyrkin koulu aloitti toimintansa syksyllä 1920. Aluksi siellä oli naisopettajan virka. Opettajaksi tuli eronnut rouva, jolla oli minun ikäinen poika. Ihme ja kumma, jo näin varhain tältä rauhalliselta kylältä löytyi muutamia ilkeitä poikia, joille opettaja ei saanut kuria. Asiat kärjistyivät niin pitkälle, että opettajan oli pakko lähteä. Minä olin kerinnyt ystävystyä opettajan pojan Väinön kanssa niin, että kun hänen oli lähdettävä, minä itkin. Luulenpa, että se oli minun hyvän ja huolettoman lapsuuteni ensimmäinen suuri suru.

Siihen aikaan oli kouluissa pitkä joululoma, yli puoli kuukautta, ja tänä aikana ehti johtokunta hyvällä onnella saada uuden opettajan Hyrkin koululle. Virka muutettiin nyt miesopettajan viraksi ja pätevä opettaja saatiin Oulusta Kalevan toimituksesta. Yksi toimittajista, opettaja ammatiltaan, suostui lähtemään Hyrkin koulun opettajaksi.

Muistan sen tammikuun 14. päivän 1921, jolloin opettaja Ala-Kojola tuli ensimmäisen kerran meidän koululle. Tietenkin hän oli tietoinen siitä, minkä vuoksi tämä kiireinen opettajanvaihdos oli tapahtunut.

Hän oli kookkaan puoleinen, voimakasrakenteinen mies. Ensimmäiseksi hän voimakkain sanoin antoi ymmärtää, että hän ottaa kurinpalautuksen omiin käsiinsä ja tulee pitämään huolen siitä, että se onnistuu. Ja onnistuihan se niinä 25 vuotena, jotka hän oli Hyrkin koulun opettajana.

Opettajalla oli kurinpitoon kolme konstia, jotka olivat päteviä. Ankarin oli aikamoinen korvatillikka. Jos sen sai, saattoi poski vielä seuraavana päivänäkin punoittaa. Toiseksi oli tukkapölly, sen kovuus oli sen mukaan minkälainen oli rike. Sitten viimeinen oli naseva luunappi otsaan.

Äkkipikaa voisi luulla, että nyt oli tullut Hyrkin koululle oikea tyranni, mutta ei se niin ollut. Kun kurittomat pojat näkivät mitä seuraa, jos ei tottele, niin kurittomuus loppui siihen. Vain aniharvoin opettajan piti näihin asioihin puuttua. Ei meidän kuitenkaan tarvinnut opettajaa pelätäkään, hän oli hyvä ja oikeudenmukainen. Pidimme hänestä ja oikeastaan olimme ylpeitäkin hänestä. ¹²

Martin poika Markku Kesäniemi muistelee isänsä kertoneen tuosta ensimmäisestä kurinpalautuksesta:

Ilmeisesti edellisen opettajan aikana kuri oli päässyt höllenemään ja poikia oli edelleen naurattanut Ala-Kojolan ensimmäisellä tunnilla. Opettaja oli heti tehnyt selväksi, että on aivan varma, että oppitunnilla ei enää naureta ja näin olikin ainakin parikymmentä vuotta, minkä Ala-Kojola oli koululla. Kaikki entiset oppilaat kunnioittivat opettajaansa ja muistelivat hänen oikeudenmukaista ja jämäkkää koulunpitoa, vaikka karttakeppiä oli käytetty muuhunkin kuin numeroiden ja kirjainten osoitteluun.

Kalevi Rahko muisteli kuulleensa, että kyseisessä näytöksessä toinen pääosan esittäjistä olisi ollut Heikki Rahko:

Ala-Kojola oli jostain syystä pyytänyt Heikki Rahkon istumaan etupenkkiin. Heikki oli sanonut, ettei hän uskalla jos häntä rupeaa vaikka naurattamaan. Ala-Kojola oli vain tuumannut, että hän takaa ettei naurata.

Vainiokankaan Heikki kertoi omakohtaisia muistoja Ala-Kojolasta:

Mitä G. A. Ala-Kojolaan tulee, niin minä olen ollut hänen oppilaanaan monta vuotta. Olen kuljettanut hänen postiaankin ja monia yhteisiä kokemuksia on. Otsaani on piirretty liidulla merkki, kun kuulema puuhasin tunnilla muuta, kuin kouluasioita.

”Ukuli, mitäs piirroksia nämä on? Ei nyt ole piirrustustunti.”

En piirtänyt ainakaan hävyttömiä kuvia, sillä Mummo oli niistä – yleisellä tasolla – lausunut jotakin paheksuvasti. Piirsin kenties autoja tai hevosia, sillä yksi Pentti oli hyvä hevosten piirtäjä.

Sotapäällikkö -nimen sain joskus siitä, kun olin muutaman kerran ollut Ylipukin Lassin kanssa menossa ensimmäisten joukossa tappelemaan eteläpuolelaisten kanssa. Tappelu oli muotia, koska ihan äsken oli ollut sota. Niitten koulu oli vastapäätä Hyrkin koulua. En saanut tappelusta moitteita, koska olimme silloin voitolla. Arkuudesta ja häviölle joutumisesta olisi ollut arestia tiedossa.

G. A. oli kapteeni res. – Laitasaaren koulun naisopettajat olivat valittaneet ”poikien ainaisesta tappelusta”. Siihen G. A. oli vastannut ”En ole havainnut mitään sellaista”.

Ehdin kerätä opettajalleni sota-ajan lopulla, osin alle kouluikäisenä, talkootyönä pajunparkkia, pihkaa ja lasipulloja. Viimeksimainituista me pojatkin tiesimme, että niistä tarjotaan Molotoville sen omaa lääkettä (Molotovin cocktaileja).

Sileniuksen Pete, opettaja itsekin, kuuli ukiltaan Janne Rahkolta tarinoita opettaja Ala-Kojolasta:

Kuulema aiemman opettajan aikana pojat oli saattaneet lähteä tupakillekin kesken tunnin. Ala-Kojolan tullessa opettajaksi kuri muuttui kerrasta: Janne kertoi että opettaja oli tullut viereen jos oli tottelematon, pyörittänyt ohimolta pienen hiustupon, nyppässyt sen irti ja ripotellut hiukset pulpetille. Siitä piti sitten itse hiukset siivota roskikseen.

Markku jatkaa isästään, joka oli Jannen luokkakaveri:

Isä ja Janne ovat olleet samalla luokalla koulussa, vaikka isä on vuoden vanhempi. Myöhäisempi kouluunmeno johtuu siitä, että isälle ei ole ollut sopivia kenkiä ja koulun aloittaminen on jäänyt seuraavaan syksyyn.

Näitä koulujuttuja kuuntelin paljon lapsena. Isä kertoi, että sodasta lomilla ollessaan ja opettajansa tavatessaan, hän tunsi edelleen itsensä pieneksi koulupojaksi ja teititteli opettajaa kuten ennenkin. Ala-Kojola oli ollut kai aikaisemmin ennen opettajanuraa toimittajana. Hän on kirjoittanut Laitasaaren kylän asioista aikajaksolla 1920-40 Kalevaan nimimerkillä Aku. Nekin jutut olisi mielenkiintoista nähdä.

Martti itse kirjoitti opettajan pakinoista:

Opettaja Ala-Kojola ei kokonaan katkaissut yhteyttään entiseen työpaikkaansa, vaan kirjoitteli lehteen pakinoita ainakin parinkymmenen vuoden ajan nimimerkillä Aku. Suurin osa näistä pakinoista koski lähiympäristöä ja kylän tapahtumia. Siinä olisi Laitasaaren kylän historiikkia kerrakseen, jos nämä pakinat olisi koottu. Niitä täytyy olla useita satoja, koska niitä on kirjoitettu kai 20 vuoden ajan.

Kun Aku kirjoitti kylän ihmisistä ja tapahtumista, hän muutteli nimet. Laitasaaren nimen hän muutti Nuottarannaksi. Kai tämä nimi tuli siksi, kun täällä näihin aikoihin alettiin kalastaa nuotalla. ¹³

Ja tähän loppuun hyviä uutisia Markulle ja kaikille muillekin Akun pakinoita kaivanneille. Juttelin juuri puhelimessa G. A. Ala-Kojolan pojantyttären kanssa. Hän on saanut käsiinsä muutaman Akun lukuisista pakinoista ja saamme jossain vaiheessa julkaista niitä blogissa.

Artikkeliin lisätty ensimmäisen vaimon ja tästä avioliitosta syntyneiden lasten tiedot sekä täsmennetty opiskeluvuosia sekä ensimmäisiä opettajavirkoja. Myös Heikki Vainiokankaan Aku-muistelu lisätty. (S. Holappa 31.7.2012)