Lauttoja käytettiin tavaroiden ja eläinten kuljetukseen Oulujoen yli pitkälle 1900-luvulle. Seuraava kehitysvaihe kuljetuksessa olikin sitten lossi – Laitasaaren ensimmäinen lossi oli toiminnassa Osuusmeijerin kohdalla vuodesta 1929 lähtien.
Sitten saatiin kapulalossi Laukan kohdalle.
Kapulalossarina toimi Herman Paavola, joka asui eteläpuolen rannalla olevassa lossituvassa perheineen. Herman oli syntynyt 7.3.1893 Teiskossa ja hänellä oli kiiminkiläinen vaimo Kaisa Eriika o.s. Pelkonen (s. 3.11.1897). Perheessä oli lapset Helmi, Hugo, Kalevi, Olavi, Eino, Salme, Kaarlo ja Rauha sekä sodassa kaatunut Lauri. Lossitupa (kuvassa alla, klikkaa suuremmaksi) käsitti kamarin, tupakeittiön sekä varastotiloja. Sauna oli tietysti myös jokirannassa.
Suuriäänisellä kellolla hälytettiin kuski etenkin yöaikaan. Lossarit eivät hosuneet tai kiirehtineet, lastia odoteltiin tarvittaessa ja saatettiinpa puolijoesta palata takaisin hakemaan lähtörannalta rahtia. Yksittäinen polkupyörämies tai jalankulkija vietiin veneellä jos sää oli hyvä.
Joessa oli kova virta. On kerrottu että Siekkilän Heikki kuljetti jo pienenä poikana veneellä kulkijoita joen yli. Poika oli herätetty aamuaikaisella soutamaan – liekö ollut vielä niin uninen että oli pudonnut ensitöikseen veteen.
Konelossi aloitti ilmeisesti 1950-luvun alussa. Konelossareita olivat mm. Aarne Putaala, Aaro Kontu ja joku Kosusen mies. Sitten alkoi Loheloiden aika; Heikki Lohela sekä hänen poikansa Sulo, Leo, Kalervo ja Matti Lohela. Lohelat kehittivät lossin tekniikkaa – Heikki, joka oli myös seppä, sai suunnittelemastaan lossiproomun vetolaitteesta kunniakirjan ja rahapalkinnon vuonna 1950 TVH:lta. Millainen tämä palkittu vetolaite oli, ei ole enää tiedossa.
Lohelan Sulo toimi päätoimisena lossarina – aloitti tehtävässään vuonna 1957 hoitaen sitä aina sillan valmistumiseen saakka vuoteen 1969.
Uitto hankaloitti
Lossin toimintaa hidasti uitto. Puu tuli virtaa alas aluksi hajauittona, sitten nipuissa, joita hinaajat vetivät. Niputus tapahtui sortteerauspaikoissa. Eri yhtiöitten pöllit ja tukit oli merkitty leimakirveellä ja sidottu 30 kuution nippuihin kettingillä. Oulussa Madekoskella niput sitten lastattiin kuorma-autoihin, jotka ajoivat ne tehtaille.
Laukansaaren nokassa oli puomit, joiden sisään puut kerättiin. Lossin sinkkivaijeri piti laskea alas ja liikenne pysähtyi nippujen hinaamisen ajaksi. Rantaan saattoi kertyä jonoa ja monta lossillista kuljetettavaa hinauksen aikana. Saaressa oli uittokämppä ja siellä puhelin – kenties näin hoitui ”luikunhoito”?
Hinaajia ajoivat Putaalan veljekset ja uitossa olivat Loheloista Leo ja Kalervo, joskus myös pikku-Matti.
Oulujoen vedenkorkeuden vaihtelu teetätti töitä. Laitureita piti nostaa keula- ja peräkettinkien avulla kun vesi nousi ja vastaavasti laskea kun vesi laski. Laiturin ja lossiproomun piti olla juuri kohdakkain – niiden rajaan käännettiin kansi, jonka yli kuljettiin. Minkäänlaista rakoa ei saanut jäädä, johon esimerkiksi hevosen jalka olisi saattanut luiskahtaa. Lossissa oli suuret äänitorvet, joita tarvittaessa käytettiin. Lisäksi oli pelastusrenkaat, iso ankkuri ja pelastusvene proomussa kiinni.
Kerran proomu oli pahasti kallistunut, hevonen pudonnut jokeen ja hukkunut. Siekkilän Airi, Lohelan Jaakon ja Helmin tytär olisi siinä joutunut veden varaan. Tytön pää oli ollut veden pinnalla, jolloin joku oli huomannut hänet ja nykäissyt kuiville. Tavaraa oli lennellyt ympäriinsä. Muistaako kukaan tätä tapausta?