Toistakymmentä vuotta sitten oli muutaman talon (Saarelan) poika ollut kyntämässä kotitalonsa peltoja jokitörmällä. Äkkiä oli sahrojen kärki tarttunut johonkin kovaan esineeseen niin lujaan että iso, vahva hevonen pysähtyi. Ajaja oli mitään aavistamatta käskenyt hevosta, mutta samassa oli alkanut mullasta kuulua helinää ja ”saharan” kärkeen oli ilmestynyt hyvin suuren pullon suuosa. Mies oli arvellut että pullossa oli ollut rahoja, ”vain ne painuvat maan alle ku en älynny ottaa. Hajin kotuva lapijon ja kaivon sitä peltuva, mutta en mittää löytäny. Pullon katkennu laita oli aivan kirkas.”

Aarnitulien, eli murteessamme aarrevalakijain sanotaan palavan kesäaikana. Silloin niitä sanotaan ”puhistettavan”. Veljeni oli kerran huomannut ison pajupehkon palavan komein liekein lähellä rantatietä ja luullen junan kipinän sytyttäneen sen, kiirehti sammuttamaan paloa. Mutta kun hän tuli paikalle, ei palosta näkynyt jälkeäkään ja pajupehkokin oli yhtä tuuhea ja viheriä kuin ennenkin.

Parisenkymmentä vuotta sitten, kertoi eräs mies, näjin minä aarrevalakijan palavan Keräsen karijahaasa. Se palo niin komijasti ja samalla kuulu pikkulapsen itkuva. Se oli siinä Juhannuksen seuvusa, jos lie ollu vähä jäläkeenki.

Wikisanakirja: aarnivalkea, aarnituli, virvatuli – suoperäisen maan pinnalla näkyvä vähäinen liekki, joka syntyy maasta nousevan suokaasun palaessa.

Lähde: Suomen kirjallisuuden seura, sidokset KT, KRK, PK – n. ajalta 1930-40, käyttölupa SKS:ltä 22.3.2017, ks. myös artikkeli Lyylistä