Kerran kymmenijä vuosija sitten tulimma me Nuojuvan Taavan kansa laivarannasta. Kun tulimma Hotinkankaalla ja satumma kattoon Tallenpellolle päin, näjimmä siellä aijan päällä sotamiehen seisovan ja tervehtivän meitä. Se oli pujettu vanahan, Suomen entisen sotaväjen pukkuun. Me palasimma takasi ja pelotti kovasti. Vastaan tuli Hemmo Iikka*, joka meni Hotinkankaalta vareksem pesijä hakkeen. Lähimmä sem mukkaan ja sillon emmä nähäneet mittää. Päätimmä käyvä Saarelasa ja kun menimmä talon kujalla ja katomma Tallenpellolle päin, oli tuo sotamies taas aijalla ja tervehti meitä käjellään. Me siunasimma ja sillon näky katosi. Sillon oli kestikievarin emäntä ruumissa riihesä. – Maria Apaja

Karhun talosa pijettiin lestatijolaisten seuroja. Ensin oli seurat kuulutettu pienemmälle puolen, mutta isomman puolen isäntä oli tullu pyytämään heijän puolelle kun on enempi tillaa. Seuraväki siirty sinne ja saarnaaja Mankinen oli lukenu Lutteeruksem postillasta evankeliumin ja selittänyt sitä. Kun sitten seurat loppu, lähti saarnamieskin erään isännän kanssa pois. Isäntä sanoi kotiportillaan: ”Lähtekää meille yöksi”. Tämä vastasi: ”Kottiin minä meinasin ajjaa, mutta niinhän tuo kummasti väsyttää.” Pyörä pantiin suojaan ja saarnaaja meni huoneeseen, sanoen siellä: ”Tuntu niin vaikijalta ajjaa, tulin tänne yöksi.” Tehtiin vuoje ja heti Mankisen siihen päästyä tuli hänelle kuolema. Karhun emäntä oli ollu silloin kartanolla ja oli hän kuullu oikein kaunista moniäänistä laulua, joka ensin kuului kovemmalta ja sitten eteni ja sitä mukaa hiljeni. Emäntä oli arvellu, että jollain on nimi- eli syntymäpäivä ja sille tuttavat laulaa, mutta kun aamulla sitte kuuli, että Mankinen oli kuollu juuri sillä hetkellä kun hän laulun kuuli, päätti hän että nuo laulajat olivat enkeleitä, jotka noutivat saarnaajan taivaan iloon. – Maria Apaja

Eräs itsemurhan kautta elämästä poistunut nuori mies tuli kuolemansa jäljestä kotonaan käymään ja tervehti isäänsä, kättään ojentaen, mutta ei isä tarttunut kuitenkaan ojennettuun käteen. Vainaja kysyi: ”Eikö isä ala joutuva?” ”Em minä vielä jouva” vastasi isä. ”Em minäkään vielä oisi joutanu, vai piti lähtijä”, sanoi poika ja poistui. Tämä pojan käynti teki isälle hyvin pahaa, eikä hän hyvin kauan poikansa jälkeen elänytkään.

Tätä em minä ite nähäny, veli Hermanni kerto, vaikka olimmeki samasa työpaikasa Ameriikasa, muutamasa kaivannosa. Mutta ei tämä tapahtunu kaivoksen sisäsä. Hermannin tykönä oli seisonu muuvan saksalainen ja äkkijä oli tämä osottanu sormellaan ammusvarastollepäin ja sanonu: ”Kato!” Hermanni katto, eikä nähäny mittää. Saksalainen oli sanonu uuvestaan: ”Kato ny!” Ei nytkää Hermanni ollu nähäny mittää ja oli ruvennu nauramaan. Saksalainen oli sanonu taas: ”Pijätkö että minnoon hullu! Kato tuolla se mennee reisingistä alas räkille. Ekkö nykkää nää?” Tämä koitti kattuva, eikä nähäny mittää kummallisempaa, mutta kuuli samassa ankaran jymähdyksen, kun ammusvarasto räjähti. Yksi työmiehistä sai surmansa. Se, jonka saksalainen oli nähäny, mutta Hermanni ei, oli ollu pikku musta ukko, pitkät viikset, pääsä kaivoskapteenin kova hattu ja jäneskoiran häntä oli palton halosta ulukona. – Heikki Siekkinen

Kaksi vuotta sitten oli samassa talossa tulipalo, joka tuhosi sen kokonaan. Sammutusväessä herätti ihmettelyä, kun pirtin pohjoisnurkka ei tahtonut palaa ollenkaan. Muut seinät olivat olleet maan tasalla, mutta nurkka aivan pystyssä. Palon aikana eräs naapurin isäntä rientänyt palopaikalle ja pellolla, palavan talon takana, oli häntä vastaan pyörinyt kolme tynnyriä. Isäntä oli väistynyt syrjään ja tynnyrit olivat pyörineet aika vauhtia ohitse ja menneet palavasta talosta joku aika ennemmin muuttaneen toisen veljen taloon. – Aapeli Koistinen

Muutaman torpan emäntä oli keitellyt aamukahvia ja toisen hellan reikään oli hän pannut vettä kuumenemaan, kaataaksensa sen ämpäriin heinien päälle, jotta ne siinä hautuisivat lehmälle vietäväksi. Äkkiä ilmestyi naapuritalon kuollut emäntä tuon haudeämpärin päälle istumaan. (Saman isännän vaimo, joka vainajana kantoi heiniä.) Torpan emäntä peljästyi, mutta vainaja sanoi: ”Elä minua pelekää, mutta minä en saanu rauhaa, ennenkun tulin pyytämään sinun apuvasi. Mee nys sinne meille ja sano Aapolle, että se toimittaa omistajallensa sen pohoja nahkan joka on siellä lakasa piipun takana.” Sanoi ja katosi. Torpan emäntä lähti heti toimittamaan asiaa ja kovin totiseksi meni talon pojan naama äidin terveiset kuultuaan. Tuo pohjanahka, kokonainen vuota, oli löydetty, vain salattiin, mutta toimitettiin terveisten jälkeen takaisin. – Riitu Pellikainen

Eräs emäntä kertoi, kuinka hän lapsena kotitalossaan oli menossa toisten lasten kanssa vintille leikkimään. Siellä he näkivät valkoisiin puetun olennon seisovan savupiipun vieressä, kädellään painaen sen erästä kohtaa. Lapset olivat juosseet alas ja kun sitten mentiin vintille tutkimaan, huomattiin savupiipussa reikä siinä kohden, jota tuo olento oli kädellään painanut. Hän pelasti talon varmalta tulipalolta. – Anna Kosunen

Joukko nuoria tyttöjä oli menossa nuorisoseurantalolla pidettäviin iltamiin. Kun tultiin talon pihalle sanoi eräs joukosta: ”Minä palaan takaisin. Nuo portaat ja kaikki oven pieletkin ovat täynnä punapäisiä tanssijoita. Siitä ei pääse sisälle!” Sanoi ja lähti yksinään metsätaipaleelle kotiansa kohden. Toiset eivät nähneet mitään. – Lydia Similä (Lyylin äiti)

Oli vuosi 1918. Olin palvelijattarena Muhoksen kunnan Laitasaaren kansakoululla. Pitäjämmekin nuorukaisista oli moni uhrannut henkensä Suomen vapauden puolesta ja haudattu kotipitäjänsä kirkonjuurelle. Eräänä keväisenä päivänä oli kirkolla, jonne sanotulta koululta on matkaa 10 km, jälleen sankarihautajaiset ja oli näiden joukossa myöskin yksi koulumme entisiä oppilaita ¹. Hautaus oli määrä toimittaa klo 11. Koulun opettajatar tätinsä kanssa ² meni sinne ja, koska koululla oli loma, sain määräyksen toimittaa sillä aikaa kouluhuoneiden siivouksen. Olin saanut puolet luokkahuoneen lattiasta pestyksi kun harmooni alkoi soimaan. Nousin kumarasta asennostani ja tuijotin urkuharmoonia. Kello oli juuri yksitoista, jolloin hautaus toimitus alkaisi. Harmoonin soitto alkoi vähäistä ennen kuin kello alkoi lyödä ja jatkui vähän jälkeenkin. Jos polin olisi jäänyt koholle harmoonia siirtäessäni, olisi se ääntänyt vaan yhden kerran, mutta nyt se soi pitkään, arviolta noin puolen värssyn ajan. En ole mikään ”musiikintuntija”, mutta kaunista se vaan oli. Varmaan tahtoi koulukin kunnioittaa oppilaansa muistoa. – Lyyli Similä

*Hemmo (Henno?) Iikka on voinut olla Iikka Henell, kylällä toiminut kansanparantaja. Lue hänestä tästä.

Lähde: Suomen kirjallisuuden seura, sidokset KT, KRK, PK – n. ajalta 1930-40, käyttölupa SKS:ltä 22.3.2017, ks. myös artikkeli Lyylistä