Käki

Yleinen luulo on, että käellä on mukanaan pikkuinen lintu oppaana, jota sanotaan käjen piikaksi ja sanotaanpa että käki syksyllä muuttuu haukaksi (käkihaukka) ja ensimmäisenä syö tuon oman piikansa.

Käki kukkuu: ”hallaa hankeen, leipää lehteen, viljavuotta varpuun”.

Käen kukunnasta nuoret ennustavat montako vuotta naimatonna käyvät.

Muistan kerran lapsena kuunnelleeni käen kukuntaa aikaisena aamuhetkenä. Menin pihalta huoneeseen, jossa kerroin kuulemani, naapurin vanha emäntä, joka sattui myös olemaan sisällä, sanoi silloin: ”Ny käki paskanti sun, kun kuulit sen kukkuvan ennenkun mittää olit suuhusi pannu.”

Mitä hän ”käen paskannuksella” tarkoitti, en rohjennut kysyä, sillä sanansa peloitti minua kovasti.

Sanotaan: ”kurempaskaan kuolee, käjem paskaan kääkistyy” ja tuo naapurin emännän ennustus istui mieleeni. Olenkohan minä ”käjem paskaan kääkistyny”, kun olen reumatismin ”kääkistämänä” ollut yhdeksättä vuotta ja kävelykyvytön.

Kuikka

Kuikka ei luomisen aikana ”huolinut” jaloista, vaan pyysi toisenlaisia, joita ei kuitenkaan saanut. Luoja viskasi sen perään jalat, jotka tarttuivat sen takaosaan. Sen vuoksi ei kuikka voi maalla oikein kävellä, koska mennä tupsahtaa nokalleen.

Koska kuikalla on jalat ”vähän hankalasti”, täytyy sen tehdä pesänsä rannalle aivan veden reunaan, päästäksensä paremmin lentoon.

Varis

Varis raakkuu talvella suven edellä. Varisten pesiä tahtovat pojat keväisin hävittää. Eräässä naapuritalossamme oli elättivaris, josta kaikki pitivät. Mutta muutamana päivänä katosi eräs avain ja oli täysi syy olettaa varista syypääksi avaimen katoamiseen. Varis käveli pihalla täysin välinpitämättömänä teostaan. Isäntä meni pihalle, jossa sanoi varikselle: ”Hae heti avain, minne olet sen vienyt!” Varis katseli vain pää kallellaan isäntää, joka nyt otti pienen piiskan käteensä ja sillä uhaten sanoi: ”Mene heti hakemaan se avain, tai minä lyön sinua tällä”. Varis raakkui vihaisesti muutaman kerran, lensi asuinrakennuksen katolle, jossa repi nokallansa päreen reunaa ja sieltä jalkoja apuna käyttäen, veti esille kaivatun avaimen, otti nokkaansa ja toi isännän eteen. Sitten se lensi takaisin katolle ja päreiden alta kantoi sormustimen ja lusikan. Kun isäntä kiitteli lintua, innostui tämä ja kantoi metsästä toisesta kätköpaikastaan vielä lusikan ja sakset.

Kerran oli eräs akka mielinyt lintukeittoa, mutta kun ei saanut edes harakkaa, katkaisi hän aidasta seipään, jossa oli nähnyt harakan istumassa ja keitti siitä keiton. Syötyään tuumi: ”Maistui se vähän metäkselle”.

Lähde: Suomen kirjallisuuden seura, sidokset KT, KRK, PK – n. ajalta 1930-40, käyttölupa SKS:ltä 22.3.2017, ks. myös artikkeli Lyylistä