Nuoriso näyttää yhä enemmän jäävän oman onnensa nojaan. Vanhempi väki ei tahdo heitä ymmärtää. Elämänsä varrella saavutettujen kokemustensa perusteella heillä on vakavammat käsitykset kuin kokemattomalla nuorisolla. Siitä ehkä johtuu, että he tahtoisivat saada nuorisonkin vakavaksi ja menevät vaatimuksissaan niin pitkälle, että tuomitsevat kaiken nuorison toiminnan ja vetäytyvät syrjään. Onpa paikkakuntia, joilla vanhat muodostavat suljetun piirin ja jos nuorisoa sattuu sinne eksymään, on heillä ankarat nuhdesaarnat valmiina, mutta ei mitään rakkaudella annettuja neuvon sanoja. Vanhat ovat saaneet sellaisen epäihanteellisen käsityksen, että ihmiselle riittää sellainen toiminta, mikä on välttämätöntä aineellisen toimeentulon hankkimiseksi. Kun tekee työnsä, syö ja lepää tarpeeksi, muuta ei muka tarvitse. Ilo on liikaa ja leikki on jo vallan sopimatonta, jopa suorastaan pahe, jota on kaikin voimin mitä ankarimmin vastustettava. Jos syöminen ja lepääminen jää ainoaksi elämän ihanteeksi, on se liian vähän ihmiselle, se ei voi tyydyttää ainakaan elämänhaluista nuorisoa, eikä se saa sitä tyydyttää. Miten sellainen nuoriso voisi vastaisen elämän vastuun kantaa ja miten sille voitaisiin vastuu uskoa!

Nuorison olemukseen kuuluu ilo ja toiminta. Jos lapselta kielletään leikki, on se melkein sama kuin hänet suljettaisiin pieneen häkkiin, jossa hänen jäsenillään ei ole mahdollisuutta kasvaa. Hänestä tulee olento, jonka elämä on ikävää eikä halua mihinkään. Nuoriso kärsii myös, jos siltä ilo kielletään ja vaihtelu elämässä.

Kokeneemman väen velvollisuus on ohjata nuorisoa ja nuorison on otettava kiitollisina neuvot vastaan, mutta jos ei nuorisollekaan ole muuta sanottavaa kuin tuomita sen toiminta, kieltää siltä kaikki, mikä on ominaista sen olemukselle, on siitä seurauksena, että hajaannutaan kahteen leiriin ja nuoriso jää oman onnensa varassa toimimaan, sillä se ei tahdo jäädä ilman toimintaa.

Nuorison velvollisuus on kehittää itseänsä kykeneviksi vastaan ottamaan sen vastuunalaisen tehtävän, mikä tulevaisuudessa sen osalle tulee, mutta sen on myöskin aina muistettava, ettei elämä ole paljasta iloa ja leikkiä, vaan se on vakavaa tosityötä ilon ja leikin ohella ja että ainoastaan se, mikä voi todella meidän sisäistä olemustamme tyydyttää, on tarpeeksi hyvää ansaitakseen meidän huomiomme ja viedäkseen meidät toimimaan sen hyväksi.

Meidän on aina muistettava se, että ainoastaan sen puolesta mikä on kaunista, jaloa ja hyödyllistä kannattaa työskennellä, olkoonpa sitten kysymyksessä mikä asia tahansa. Ainoastaan kauniit ja ylevät aatteet saakoot nuorison huomion osaksensa.

Mikä on sitten aina kylliksi hyvää, kuka sen kulloinkin voi epäkauniista ja vähemmän hyödyllisestä eroittaa? Se mikä antaa meille todellisen tyydytyksen. Nuorisolla on tarkka omatunto, joka niin erinomaisen hyvin johtaa sen toimintaa, jos vaan sen annetaan ohjata, mutta sen määräyksissä ei ole yhtään tinkimisen varaa. Anna pahalle pikku sormi, ”niin pian se viepi koko käden”, sanoo sananlasku, ja niin se on tässäkin. Jos ruvetaan suvaitsemaan puheissa tai teoissa epäkaunista, hämärtyvät rajat helposti sellaisiksi, että on vaikea enää eroittaa, mikä kulloinkin on suvaittavaa, vaan ruetaan pitämään hyväksyttävänä sellaistakin, mikä on suorastaan epäkaunista.

Iltamatilaisuudet, missä on enemmän nuorisoa koolla ovat sellaisia tilaisuuksia, jossa nuorison tulee kasvattaa itseään ja toisiaan elämän vastuuta kantamaan. Jos iltamaohjelma ja yleisön esiintyminen on sellaista, että me tunnemme tyydytystä, saamme todellista iloa, se on hyödyksi, mutta sellaiset tilaisuudet, joista emme tunne sisäistä tyydytystä saavamme, ovat ala-arvoisia ja meidän on sellaista vältettävä.

Monet pikku seikat muodostavat meidän luonteemme, joka taas lyö leiman meidän työhömme. Jokainen eletty päivä, jokainen tehty työ jättää meihin jonkunlaisen jäljen, josta on vaikea päästä eroon, vaikka tahtoisimmekin.

Sen vuoksi on meidän kaikkien epäkaunista vältettävä, ettei se lähde meitä painajaisena seuraamaan. Nuoruuden aikaiset muistot palautuvat mieleen miehuusijällä ja vielä useammin vanhuksena. Millaisia muistoja meillä silloin on? Ovatko ne meille mieluisia, vaiko vastenmielisiä? Kaipaammeko niitä, vai ovatko ne sellaisia, joista tahtoisimme päästä ja jotka häiritsevät meidän rauhaamme?

Jos nuoriso harrastaa ja suvaitsee ainoastaan sellaista, mikä on puhdasta ja kaunista, kokoaa se itselleen kauniin ja mieluisan muistojen sarjan. Jos se taas suvaitsee epäkaunista ja tekee myöskin sellaista, kokoaa se itselleen huonoa pääomaa, joka masentaa mielen vanhuksena saattaen katkerat katumuksen kyyneleet pusertumaan silmistä. Painajaisena ne unettomina öinä yhä palaavat silmien eteen tehden vanhuudenpäivät ilottomiksi ja katkeriksi. Meidän velvollisuutemme on hankkia itsellemme sellaisia muistoja vanhuuden päiviksi, joiden parissa voimme viihtyä ja joista voimme mielihyvin nousevalle polvelle kertoa. Meidän tulee hankkia itsellemme sellaisia muistoja nuoruuden päivillämme, että me puolestamme voimme ne antaa ohjeeksi nuorisolle. Kootkaamme itsellemme sellaiset muistot, että ne hyvinä ja mieluisina tovereina ovat meidän seuranamme vielä silloinkin, kun me vapisevin askelin, ehkä yksinäisinä astumme polkuamme, tai jos elämän kova kohtalo on näkömme himmentänyt, että meillä on pimeydessä seuranamme valoisat ja kauniit kuvat.

Hankkikaamme itsellemme sellaiset harrastamalla ainoastaan puhdasta ja kaunista sekä tehden innolla työtä sen puolesta minkä tiedämme oikeaksi.

Siitä on oleva siunausta meille itsellemme ja kansallemme. Siten jätämme myös itsestämme muiston, jota rakkaittemme ei tarvitse hävetä, vaan joka innostaen ohjaa heidän toimensa samalla tiellä.

– Maria Laukka (o.s. Mäkelä Onterosta no 60)