Kalastusoikeuksien valtaamisen viimeisteli kuningas Kustaa Vaasa, joka määräsi kruunun oikeuden koskemaan kaikkea lohenkalastusta. Hän sääti sääntölohiveron ja otti osaksi tai kokonaan haltuunsa kirkonkymmenykset ja luostarien kalastuksen. Vuonna 1602 annettiin uusi määräys, jonka mukaan joka toinen pyydetty kala kuului valtiolle, eli toisin sanoen oli kalastettava ”yhtenä päivänä itselle, toisena kruunulle”. Määräyksen noudattamista valvomaan asetettiin erityisiä lohivouteja. Tavallinen kansa oli luonnollisesti tyytymätön tilanteeseen, ja vuonna 1607 se pyysikin päästä takaisin ”vanhaan sääntöön”. Vuonna 1618 kuningas lopulta lähetti valtaneuvos Filip Schedingin neuvottelemaan kalastussopimuksista Pohjanmaan talonpoikien kanssa. Neuvottelujen tuloksena solmittiin talonpojille huomattavasti edullisempi ja molempia osapuolia tyydyttävä sopimus 18.5.1618. Sopimuksen mukaan kruunu luovutti Oulujoen lohenkalastusoikeuden talonpojille vuosivuokraa vastaan. Vuosivuokra oli 35 tynnyriä tuoretta lohta, nykymittojen mukaan 4 165 kg. Myöhemmin vuokrassa siirryttiin rahalliseen korvaukseen. Kyseinen sopimus pysyi voimassa Kemin ja Iin alueella vuoteen 1888 ja Oulun alueella vuoteen 1919 saakka, vaikka se keskeytyikin välillä vuosina 1737–70. ¹

Muhoksen lohipato rakennettiin joka vuosi melko pian jäiden lähdön jälkeen, yleensä kesäkuun puolivälin jälkeen. Rakentaminen eli ”padon iskeminen” kesti noin viikon verran ja sitä oli rakentamassa viitisenkymmentä miestä. Patotarpeiksi piti osakkaiden tuoda ”12 (joskus myös 24) patovaajaa, puoleksi 4 ja 5 syltää pitkiä, 2 liiveriä, 10 sarjaa/sarjoa ja 200 väännettyä koivuvitsaa lohiverolta”.

Pohjaan lyötiin kaksi vaajaa, toinen pystyyn ja alavirran puoleinen viistoon. Vaajat sidottiin vitsavauluilla ja säylillä ja niiden päälle asetettiin painoksi kiviä. Patoseinäksi asennettiin vanhaan aikaan vitsasarjoja, 1800-luvun puolivälistä lähtien verkko. Patoon jätettiin kuusi aukkoa pyydyksille eli pöhnille. Ne olivat noin 3 metriä korkeita verkkoseinäisiä häkkejä, joissa oli päällekkäin kaksi nielua, joista lohien toivottiin mahdollisimman runsaslukuisesti uivan sisään häkkiin. ²

Padosta saatiin lohia, siikoja ja taimenia. Jos joessa oli sateiden tai tulvan vuoksi runsaasti vettä, lohi nousi virkeämmin.

Padolla piti olla kalavahti, esim. vuonna 1917 Muhospadolla oli kaksi vahtia, jotka patoisäntä valitsi. Patoisäntänä toimi 1900-luvun alussa Mikko Hartikka eli Greus Hartikasta no 3 ja hänen jälkeensä naapuritalon Juho Hartikka 1915-1919 Hartikka Rintamäestä no 3. He vuokrasivat myös kulleapajat kalastajille.

Vuonna 1896 kirjoitettiin Oulun Ilmoituslehdessä padon pyyntikuntoon saattamisesta ja siitä että ”lohiryssäkin on jo sinne saapunut, joka kaikki isoimmat lohet suolattuna uittaa Pietariin”. Yksi lohiryssistä oli kauppias Filipoff joka maksoi esim. vuonna 1879 lohileiviskästä 12 markkaa. ³

Samassa lehdessä kerrotaan myös kuinka vasikka oli juuttunut lohipatoon

Viime lauantaina oli Kestilän talon hullunen vasikka laukannut jokeen, ja uituansa toista kilometriä pitkin jokea myötävirtaan sortui viimein padon selkään ja tarttui jaloista verkkoihin, josta se kumminkin hengissä saatiin ja toimitettiin omistajallensa.

Muhoksen lohipadon purkaminen tehtiin elokuun puolenvälin jälkeen. Purkaminen kesti yleensä vain noin päivän verran. Työmiehiä tarvittiin kaksi kultakin patoon kuuluvalta kalastusverolta. Padon tuotosta saadut rahat jaettiin lohenpyyntiyhtiön osakkaiden kesken.

Keski-Suomi -lehdessä kirjoitettiin 6.9.1892

Tällä viikolla puretaan Muhoksen lohipato. Se on antanut tänä kesänä lohia erittäin runsaasti. Parhaina päivinä on saatuna usiampain tuhansien markkojen edestä. Ryssiä on ollut koko kesän niitä ostelemassa. On koko aarreaitta muhoslaisilla tuo lohipato. Moni talo rikastuu aivan sen vaikutuksesta.

1910-luvulla, varsinkin kesäkuussa 1917 ylämaiden tukkilaiset valittivat Muhospadosta, koska se haittasi uittoa ja heikensi heidän tienestejään. Taisi olla hieman politiikkaakin asiassa mukana. Uhkasivat väkisellä hävittää padon –

…eihän tässä tarvita sen enempää kuin jonakin hiljaisena hetkenä muiden huomaamatta katkaisee Sotkajärvellä Pyhänkosken päällä puomit, ja annetaa tukkien tulla rymähtää padon selkään, niin kyllä kellistyy.

Lohenpyyntiyhtiön osakkaat eivät luonnollisestikaan näistä puheista pitäneet ja antoivat asian poliisiviranomaisten tutkittavaksi.

Muhospato purettiin lopullisesti vuonna 1919. Pyyntiä jatkettiin kulteilla eli nuotilla.

Oulujoen lohenpyyntiyhtiön viimeinen vuosikokous pidettiin 18.2.1920. Muhoksen lohipadon kiinteän ja irtaimen omaisuuden myyminen jätettiin maanviljelijöiden A. Kinnunen (Hyrkki no 12) ja em. J. Hartikan tehtäväksi. ⁴

Nuotta-apajia huutokaupattiin vuonna 1923:

Kalastuspaikkojen huutokaupassa toissa päivänä Muhoksella saivat nuotta-apajia Oulujoen kalastuskunnan alueella:

• Nykäsen apajan Jaakko Kurtti
• Maijalan apajan Y. Pesonen ja Y. Kesti
• Varvikon apajan K. Ritokangas

Laitasaaren kalastuskunnan alueella:

• Parviaisen apajan J. Kurtti
• Hyrkin apajan O. Kotkansalo (p.o. H = Homa)
• Vittasaaren apajan Y. A. Pesonen

Muhoksen kalastuskunnan alueella:

• Hykkyrin apajan J. Määttä
• Nykyrin apajan O. Kotila
• Ollin apajan O. Lehikoinen

Yhtymän omiksi pyyntiapajiksi jäivät Leppiniemen apajat. ⁵

P.S. Lue lisää Oulujoen kalastuksesta ja uitosta sekä I.K. Inhan kuvaus Suomen maisemia – Oulujoki Kirjastovirman sivuilta. Muhoksen kotiseutumuseossa on nähtävillä kulleverkkoja ja lohipadon pienoismalli jonka on rakentanut Aukusti Rajaniemi (Riitasaari, Kähkönen no 40).