Muistelen sota-aikaa Laitasaaressa ja nimenomaan kotonani Leskelässä ja Konnuntörmällä.

Ensimmäisiä muistikuviani lapsuudesta sota-ajalta olivat vanhempien veljieni jatkosotaan lähdöt. Omakohtainen kokemus oli lentävien venäläisten pommikoneiden jylinä läntisellä taivaalla rautatien suunnalla. Se oli pelottavaa, olinhan alle 5-vuotias lapsi. Ikkunoihin oli asennettu pimennysverhot ja ne laskettiin alas illan tullen – mitään valoa saanut näkyä. Oulun pommitukset tapahtuivat pääosin hämärän ja yön aikana. Muistan hyvin, kun Oulun puoleinen taivas hohti punaisena tulipalojen takia. 

Karjalaisia saapui tänne ja kuusamolaistenkin evakkomatka tapahtui Laitasaaren kautta. He joutuivat lähtemään jopa kahdesti evakkoon. Vuonna 1944 syyskuun alussa he lähtivät toistamiseen – pitkä matka kesti päiväkausia – ihmiset sekä eläimet olivat väsyneitä. Pääosin he liikkuivat autoilla, mutta karja piti kuljettaa jalkaisin tiettömien selkosten läpi. Joskus karjaa ja hevosiakin jouduttiin jättämään matkan varrelle – myös Leskelässä hoidettiin muutamien evakkojen lehmiä sodan yli. Samaan aikaan evakkojen kulkiessa Laitasaareen, saksalaiset kolonnat kerääntyivät Ylikiimingintien molemmille puolille tauolle matkalla pohjoiseen. Näiden ihmismassojen vuoksi joenylityspaikkoja piti olla useita, toinen oli Laukassa ja toinen tehtiin Konnun talojen kohdalle. Joki ylitettiin tietenkin lossilla, sillä siltoja ei vielä silloin ollut.

 – Kalevi Leskelä