Oulujoen rannalla kasvoivat sievä tyttö ja sinisilmäinen poika, jotka kerran karkasivat Lempi-laivalla kaupunkiin. Siellä he  kihlat ostivat! Ja siitä se alkoi…

1930-luvun lopulla löytyivät Rovalta hirret kodin rakentamiseen tilalle Kulmala no 23:90, joka oli erotettu Keränen/Siekkinen/Lohela -tilasta.  Valmistui pieni pirtti ja kamari. Pihapiiriin tehtiin navetta ja talli sekä maakellari, joka oli sodan aikana äidin ja pienten poikien pommisuojana. Savusauna oli jo valmiina etäämpänä, yhteisenä veljesten kesken. Sauna oli käytössä niin kauan kuin sen lämmittäjä äiti-Aino eli – niin työläs homma sen lämmitys oli. Mutta sen saunan lämpö ja tuoksu ei unohdu koskaan.

Rakennettiin myös puohi, jossa yhäkin viljalaarit ovat jäljellä. Siinä kuitenkin aluksi oli pyöräkauppa. Iisak Kaupilta (Viinikka no 8) Oulusta siihen hommattiin tavaraa. Kylällä on vieläkin henkilöitä, jotka kertovat ostaneensa ensimmäisen pyöränsä puohista.

Jossain vaiheessa pihaan siirrettiin suuri elokatos. Se oli nykyisen Valtatie 22:n rautatien puoleisella alueella, yhteisenä puintipaikkana. Höyrykoneella oli puimuri toiminut. Tuttavani laitasaarelainen isäntä kertoi, että elokatos oli myös vapaa-ajan kokoontumispaikka, siellä pidettiin rynttyjä  eli se toimi tanssipaikkana. Katoksen leveissä seinälaudoissa näkyy 1800-luvun loppupuolen päivämääriä ja venäjänkielisiä kirjaimia.

Olisiko välirauhan aikaa ollut, kun aseveljet Lohelan (Siekkilän) Heikki  ja Väisäsen Eino olivat tuumanneet perustaa Kulmalaan kaupan. Niinpä taloa laajennettiin ja kauppa perustettiin.

Useilla henkilöillä on muistikuvia kaupasta: sukulaistyttö Aune oli laitettu Kemistä pommituksia pakoon Laitasaareen. Hän muistaa, miten iltaisin kokoontui väkeä Kulmalaan kuuntelemaan sotauutisia radiosta ja silloin hän sai olla kauppaneitinä. Kun hän sitten sai palata kotiin, oli niin kiire, että hän sulloi pestyt, jäiset vaatteet pahvilaatikkoon äidiltäni saamansa tuliaisriisipussin sekaan. Kemin asemalle laskeuduttaessa pahvilaatikko hajosi , kun vaatteet olivat sulaneet – riisit lensivät pitkin kenttää. Oli itku tytöllä tullut.

Kaupungista oli houkuteltu nätti kauppa-apulainen, Eila. Eilalla on paljon muistoja tuosta ajasta. Hän oli asunutkin kaupalla, omassa pienessä kamarissa. Seinänaapurina olivat villit pikkupojat! Eilan kertomuksista ymmärtää tuon ajan niukkuuden; tavaraa ei tahtonut saada.

Oman ikäiseni tyttö, Liisa, muistaa miten tärkeältä tuntui kävellä ”Kulumalan kauppaan”, käsi äidin kädessä. Matka tuntui pitkältä, mäki suurelta.

Luultavasti noihin aikoihin pihapiiriin tehtiin paja. Heikki-isä oli sotarintamalla oppinut kengityssepän taidon. Usein olen ahjoa pyörittänyt ja tuntuu, että hätätilassa osaisin hevosen vielä kengittää. Paja oli monitoimihalli – raudasta syntyi jos mitä. Alasimen äänen voin vieläkin kuulla korvissani. Pyörien osia ja muita tarvikkeita oli seinillä ja laatikoissa, aivan kuin rautakaupassa ikään. Maa- ja metsätalouden työvälineitä teroitettiin ja korjattiin.

1950- ja 60-luvun Laitasaari on muistoissani  idyllisenä maalaismaisemana, missä asui työteliästä väkeä. Oulujoki virtasi kylän läpi, hiekkatie kiemurteli molemmin puolin jokea.

Kun tuli kevät ja kevättyöt alkoivat, tunnelma oli sanoinkuvaamaton: maan tuoksu, kuovin laulu, työkoneiden äänet. Kaiholla muistelen lehmien saattamista laitumelle, heinäntekoa, lainehtivia viljapeltoja, puinti- ja perunannostopäiviä, syksyisin marjastusreissuja. Myönnän kyllä, että itse sain vain nauttia, kyllä muut tekivät todellisen työn.

Mutta osaan arvostaa sitä työtä, mitä äidit ja isät tekivät ja monet lapset pienestä pitäen.

Kylän väki tunsi hyvin toisensa ja oli välitöntä ja avuliasta. Oli selvitty vaikeista ajoista, vaikka ne olivat jälkensä jättäneet.

Kylän lapset leikkivät yhdessä pihaleikkejä, kauppasta, kotista, piilosta, pojat olivat puksusilla itsetehdyin puupyssyin. Talvella pojat mittelivät voimiaan kukkulaherralla. Hiihdettiin – sukset paikattiin peltillä, kun ne Keräsen rannassa katkesivat hyppyrimäessä. Sahanterästä ja laudanpalasta tehtiin luistimet, narulla sidottiin jalkaan. Isommat olivat hoijakalla jäällä. Jääravit olivat jokatalvinen tapahtuma ennen voimalaitoksia. Uhkarohkeista sukellus- ja sulanreunakilpailuista  ei uskalla kertoakaan.

Muistissa on elokuvareissu, johon kylän ensimmäisellä traktorilla koko lapsilauma vietiin kirkolle.

Varttuneemman nuorison kesäinen kohtaamispaikka taisi olla Junninojan lava.

Omassa muistissa on erikoisesti Laitasaaren rukoushuone, jossa toimi kansakoulun ekaluokkamme.  Eipä voi turvallisempaa kouluympäristöä pienelle lapselle olla kuin se oli. Halusin lahjoittaa hiljattain kuvaraamatun rukoushuoneelle. Kylläpä siellä käydessäni tulvahtivat muistot pintaan.

Voimakkaan vaikutuksen on tehnyt joki. Paljon se on antanut, myös paljon vienyt. Elävä, kaunis ja pelottava.

”Kulumalan Pippa”