Elämää lintukodossa

Monolassa ei ollut kaivoa, vaan Vilho-eno nosti talousvedenkin silloin vielä puhtaasta Oulujoesta. Ruoka oli yksinkertaista; perunaa, rössypottua, marjaruokia, vellejä ja puuroja. Aika usein oli tattaripuuroa, ja siitä opimmekin pitämään. Meitä passattiin ja syötettiin kolmen ihmisen voimin. Naapuritalon, Kankaalan tytär Hanna oli pestattu päiväapulaiseksi. Rea jo kyllästyi: ”Minä en rupea olemaan sellaisessa talossa, jossa aina pitää syödä.”

Koska kouluruokailua ei Huovilan koulussa ollut, saimme kouluun lähtiessämme mukaan eväät. Yhtä hyvin asiat eivät olleet kaikilla koulutovereillamme. Elettiin vuotta 1933, pahinta pula-aikaa. Monet hiihtivät salonkyliltä peninkulmaisen koulumatkansa saamatta aamulla murentakaan suuhunsa. Eräänä aamuna yksi tytöistä pyörtyi nälästä. ”Anna vähän evästä”, oli ruokatunnilla usein toistuva pyyntö, kun avasimme eväspakettimme. Ja kyllä niitä kristillisesti jaettiinkin.

Varhaiset talviaamut Monolassa – lienenkö sellaista kotoisen turvan tunnetta enää sen jälkeen kokenut. Nukuimme Rean kanssa vierekkäin joenpuoleisen kamarin mustassa toppasohvassa, joka yöksi levennettiin tuoleilla. Ulkona oli vielä pilkkopimeää, kun heräsimme siihen että Vilho-eno tuli sytyttämään praasun kakluuniin ja Kankaalan Hanna toi tarjottimella meille lasillisen maitoa, johon oli noussut paksu kerma (sellaista maitoa ei enää ole) sekä paksut pullanpalat. Ne syötiin sängyssä tulen räiskyessä. Ovi keittiöön oli auki. Siellä mummo tai Helvi-täti jo hellan ääressä keitteli aamupuuroa.

Vilho-eno oli paahtanut mäystinsukset hyvin ja rasvannut pieksut. Hiihtoasumme oli spartalaisen kevyt: pitkähihainen pumpulileninki ja sen päällä koneella kudottu villapusero, villasukat ja villahousut, jalassa pieksut, käsissä lapaset. Eikä palellut koskaan.

Hiihdimme kouluun joen yli ja vastapäisen Konnun talon törmää ylös pihalle ja sieltä yhdessä talon tyttärien, Eevan ja Anna-Liisan kanssa parin kilometrein matkan metsän läpi koululle. Keväällä jäiden lähdön aikaan koululaiskuljetus oli järjestetty kunnan tukevalla moottoriveneellä. Matka tulvivan joen yli oli aina vähän jännittävä. Mummo oli meistä niin huolissaan, että seisoi jokitörmällä shaaleihinsa kietoutuneena kuin patsas niin kauan kuin venettä näkyi.

– Ea Rahikainen (o.s. Wirkkula)