Lähtö

Äiti oli saanut keväällä 1939 paikan Vaasan lääninrahastonhoitajana ja olimme muuttaneet sinne.

Uudenvuoden aattona 1939 Vaasaa pommitettiin rajusti. Kotimme viereiseen taloon Raastuvankadulla putosi räjähtämätön pommi, ja talomme asukkaat evakuoitiin.

Hätäratkaisuna meidät Wirkkulan perheen viisi lasta lähetettiin aluksi Tyyni-tädin (Korpi) luokse Ouluun, joka siihen asti oli säilynyt pommituksilta. Olimme olleet vasta pari tuntia perillä ja parhaillaan tervetuliaiskahvipöydässä, kun koko talo jysähti ja yläkerran ikkunasta nähtiin, miten pommeja putoili edessä oleville Heinäpään pelloille, niin että multa räiskyi. Oulun ensimmäinen pommitus oli alkanut ilman hälytystä.

Ouluun emme voineet jäädä, vaan jatkoimme matkaa mummon luokse Muhokselle, Laitasaaren Monolaan.

Mummo makasi vuoteenomana talon joenpuoleisessa kamarissa. Hänellä oli pientä kuumetta ja lievää vatsatautia. Hän ei jaksanut juuri enää puhua eikä syödä, mutta ei valittanut kipua. Hän tunsi meidät vielä, mutta oli hyvin väsynyt.

Terveyssisar kävi mummoa katsomassa ja määräsi lääkkeet. Kovassa pakkasessa lähdimme 13-vuotiaan Anna-Liisa sisareni kanssa hiihtämään kirkolle apteekkiin.

Apteekkisalissa pasteeraili rauhattomana edestakaisin suippopartainen, korkeaan kultalammaslakkiin ja turkiskauluksiseen pomppaan pukeutunut vanha herra. Hän alkoi kysellä, keitä me olimme ja mistä tulimme. Kerroin että Vaasasta. Hän kysyi vielä, kävimmekö Vaasan Yhteiskoulua. Kun myönsin, hän alkoi tentata sukujuuriamme ja kertoi olevansa Aulinien perhetuttu. Vaari Viktor oli ollut hänen opettajansa ja rehtorinsa Oulun Lyseossa. ”Oletteko lukeneet minun kirjojani”, hän jatkoi. ”Kuka te sitten olette”, minä kysyin. ”Minä olen Ilmari Kianto”, tuli vastaus itsetietoisesti.

Paikkakunnalla kerrottiin, että Kianto oli tuolloin kuuluisalla evakkomatkallaan Turjanlinnasta majoittunut perheineen Korpikallion matkustajakotiin Muhoksen kirkolle ja että hänellä oli mukanaan kaksi vaimoa.

Aamulla 8. tammikuuta oli vielä pilkkopimeää, kun heräsin siihen, että joku kosketti olkapäätäni. Helvi-täti kumartui ylitseni ja kuiskasi: ”Ea, kuulepa kun mummo on kuollut.”

Silmänräpäyksessä olin täysin valveilla. Kuollut…? Mummo!

Yhden jähmettyneen tuokion ajan, vielä liikahtamatta, minä, kuusitoistavuotias, koin iäisyyden kosketuksen, sen mitä tarkoitetaan sanoilla kuoleman majesteetti.

Se oli nyt täällä.

Nousin ylös ja menin katsomaan mummoa. Hän näytti vuoteessaan vain nukkuvan. Koetin otsaa, se oli vielä lämmin. Loppu oli tullut aamuyöstä, hiljaa ja huomaamatta kuin kynttilä sammuu. Lähtö oli ollut lempeimmistä lempein, luonnollisista luonnollisin.

Kun kaksi viikkoa myöhemmin, pimeänä tammikuun aamuna lähdimme Ouluun saattamaan mummoa hautaan, Monolan mittari näytti miinus 40 astetta.

Itäsuunnassa, parin sadan kilometrin päässä, talvisodan taistelut riehuivat kiivaimmillaan.

Mummolla oli jo rauha.

– Ea Rahikainen (o.s. Wirkkula)

J.K. Tämä artikkeli on viimeinen Monola-sarjassa. Suuret kiitokset Ean pojalle Hannu Rahikaiselle, Strömmer-suvulle sekä Ritva Hägglundille joiden myötävaikutuksella saimme nämä mielenkiintoiset tekstit julkaistavaksi sivustollamme. Saimme tehdä aikamatkan 1930-luvun Laitasaareen. Kaikki artikkelit löydät tämän linkin kautta.