Vilho sai tehtävän

Aikoinaan Vilhon sairastuminen oli ollut koko perheelle ankara isku. Äitinikin, silloin 12-vuotias, muisteli usein sitä aikaa järkyttyneenä.

Vilho oli kävellyt huoneessaan edestakaisin rauhattomana ja unettomana ja vaipunut yhä syvemmälle omaan maailmaansa. Häntä oli alkuun hoidettu sairaalassakin, mutta ilmeisesti lievänä tapauksena ja omasta toivomuksestaan kotiutettu. Lupaavat opinnot olivat katkenneet. Kun poika palasi kotiin äidin turviin parantumattomasti sairaana, edessä näytti olevan elinikäinen taakka. Ahdistavimmin se painoi äitiä.

Ajan perspektiivissä Vilhon onnettomuus näyttäytyy uudessa valossa. Tutkimattomia teitä, vuosien kuluessa asetelma muuttui toiseksi. Tässä kuviossa jopa sairaudella näyttää olleen tarkoituksensa. Terveenä Vilholla todennäköisesti olisi ollut virka ja oma perhe. Monolassa äiti ja sisar tarvitsivat häntä viimeiseen elinpäiväänsä asti.

Vilho teki talon kaikki voimia vaativat käytännön työt. Hän pilkkoi puut ja kantoi vedet, kävi postissa Soson pysäkillä kolmen kilometrin päässä ja teki juoksevat ostokset Korilan kyläkaupassa pari kilometriä Monolasta. Maidon hän haki Konnun talosta vastarannalta.

Kaikki osaset menivät tarkoituksenmukaisesti kohdalleen Monolan hyvin toimivassa taloudessa. Vilho ei joutunut koskaan kunnalliskotiin, saati mielisairaalaan. Mummon ei tarvinnut olla päivääkään vanhainkodissa. Hän sai elää ja kuolla omassa kodissaan omien lastensa parissa, eikä kukaan Monolan asukkaista joutunut turvautumaan yhteiskunnan apuun.

Vaikka ”Vilho-herran” sairaus oli tiedossa, kyläläiset pitivät häntä terveen veroisena, hän kun puhui ja käyttäytyi asiallisesti. Paikkakunnan nimismies jopa antoi Vilho Aulikselle aseenkantoluvan. Aseharrastus hiipui, kun Vilhoa ei onnistanut metsällä, eikä Monolassa sen koommin näkynyt pyssyä.

Meidän silmissämme Vilho-eno oli vahva, kiltti ja kömpelö nallekarhu. Hän piti lapsista, pelasi joskus kanssamme mustaapekkaa eikä tehnyt pahaa kärpäsellekään. Hänen lievä omituisuutensa ilmeni siten, että hän vaipui välillä omiin ajatuksiinsa ja mutisi jotakin itsekseen, mutta palasi hetken kuluttua todellisuuteen. Kun tuli puhe päivän tapahtumista, hän toisinaan osallistui keskusteluun, muisti ja tiesi yllättävän paljon asioita. Nykylääkkeillä hänet kenties olisi voitu kokonaan parantaa.

– Ea Rahikainen (o.s. Wirkkula)