Uusi aika on tuonut autot sekä elokuvat Ruijaankin
Ihmettelihän sitä vaimokin mitä sinä sinne Suomeen lähdet, vanha mies, mutta minäpä sanoin, että onhan minulla aikaa teppailla ja katsella… nuorempien vuoro on jo tehdä työt. Ja kun on kerran sukulaisten osoitteet paperilla, niin enhän minä eksy.
Näin kertoili Kalevan lukijoille tuttu Ruijan kirjeiden kirjoittaja Hjalmar Kärnä poiketessaan toimituksessa sukulaismatkansa yhteydessä.
Ensi maaliskuussa 83 vuotta täyttävä suomalaissyntyinen Hjalmar Kärnä oli lähtenyt Ruijan Annijoen kylästä kesäkuun 20 päivänä erään retkueen mukana Suomeen tervehtimään sukulaisiaan. Kärnän suku on lähtöisin Muhokselta, josta Hjalmarin isoisä noin 95 vuotta sitten lähti Ruijaan ja perusti sinne pienen suutarinverstaan nuorikkonsa kanssa. Hän olikin ensimmäinen joka näillä seuduin teki muodikkaita pahkiloita eli kantakenkiä. Aina väliin kalasteltiin pitkälläsiimalla ja ja siinä sivussa lisättiin perhettäkin.
Hjalmar-poika syntyi vuonna 1883. Naimaikään ehdittyäkin olikin jo naapurissa valmiiksi katsottu vaimo, suomalaisen kankurin tytär, jonka kanssa muutettiin yksiin leipiin ja saatiin yksitoista lasta. Vaimon suvun alkulähteet ovat Sodankylässä, ja sinne Hjalmar Kärnän matkakin nyt Oulusta suuntautuu. Kaikki lapset ovat jo aikuisia ja oman perheen perustaneita. Kaksi heistä on perinyt isän ammatin ja alkanut ammattikalastajaksi. Nuorin poika on perinyt kotitalon, jossa nyt isoisä Hjalmar Kärnä mamman kanssa asustelee.
Kärnän perheessä on aina puhuttu suomea. Kaikki lapsetkin osaavat suomea ja lukevat suomalaisia lehtiä, mutta lapsenlapsilla alkaa jo suomen kielen taito heikentyä, sillä he ovat joutuneet luonnollisesti käymään norjalaisen koulun. Kyllä on raskas grammatiikki suomalaiselle Norjan kouluissa, kertoili Kärnä. Ja nykyään useat suomalaiset vaihtavat nimiään norjalaisiksi, sillä norjalaisten on hankala lausua vaikeita suomalaisia nimiä.
Kalansaanti heikkoa tänä keväänä
Tänä vuonna on Varangin vuonossa saatu heikonlaisesti kalaa. Seitiä on kyllä saatu mutta turskaa vähemmän. Jäämerellä kiertelevä valkoinen valas on jostain syystä saapunut suurina laumoina sikäläisille kalavesille ja syönyt lohta ja hajoittanut turskaparvet. Valkoista valasta ei seuduilla ole nähty kuin viime sotien edellä, ja vanhat ihmiset pitävät valaan saapumista pahana enteenä… toivottavasti kuitenkin turhaan, lisäsi Kärnä. Aikaisemmin tätäkin 5-metristä valasta pyydettiin paljon, sillä sen nahka oli arvokasta, mutta nykyään sitä pyydetään lähinnä vain minkkitarhojen ravinnoksi.
Samalla kertoili vanha kalastaja Hjalmar Kärnä myöskin talvikalastuksesta, jota harjoitetaan joulun tienoilla, lokakuusta alkaen. Silloin lähtevät miehet viikkokausiksi laivoillaan meren selälle naisten syöttämiä pitkäsiimoja ja verkkoja laskemaan. Tavallisimmat kalat joita saadaan ovat pallas, puna-ahven, seiti ja kivenpurija eli kissakala. Saaliit myydään Vesisaareen säilyketehtaille. Kaikki väliajat kalastajat korjailevat verkkojaan ja pyydyksiään verkkohuoneissa meren rannalla.
Uusi aika saapuu Annijoellekin
Eihän meillä vielä niitä televinkkeleitä vielä ole, mutta elokuvia kyllä on, vaikka aina katselisi. Ja kalanliha vaihdetaan vaikka minkä värisiin autoihin. Nuoret miehet menevät tietöihin ja saavat paljon rahaa. Ostavat talon ja uudet mööpelit, ottavat uudet vaimot, joilla on punaiset huulet ja korkeakantaiset pahkilat. Frouvat on hienot ja säilykeruokia vaan laittavat. Mutta meidän mamma ja tyttäret kyllä vielä osaavat laittaa maailman parasta kalaruokaa, ja niin osaavat muutkin vanhemman puoleiset ihmiset.
Eivät nuoret enää halua kalastella, koska silloin he eivät saa lomaa, niin kuin saavat muissa töissä. Nuoria poikia täytyy ottaa kalstushommiin mukaan, ja kyllähän se käykin kun on kalastuskin nykyään niin koneellista. Laivojen konehuoneessa on töpseliä jos minkalaista. Verkkojen kurkuissakin on sähkövalot ja veneissä on radiopuhelimet… niin on minunkin poikani veneessä. Mutta kyllä on kalastus silti totista miesten hommaa. Ei siihen joka poika synny.
Joo… niin se on, että kouluja ovat käyneet monet meidänkin kylän lapset ja hyvin ovat maailmalla eteenpäin päässeet. Suomensukuisena kansana olemme kuuliaisia laille ja lapset nöyriä koulussa. Ei eteenpäin pääseminen sukukunnasta riipu, vaan kyvystä. Tällaiselta näyttää elämä nykyisessä Annijoen kylässä vanhan kansan ihmisen Hjalmar Kärnän silmillä katsottuna.
Kovin oli Ruijan kalastaja tyytyväinen matkaansa. Niinhän täällä on pidetty kuin kukkaa kämmenellä. En minä turhaan Suomea siellä Ruijassa mainosta, sillä hyvä maa tämä on, ja suomalaisiahan me siellä olemme pohjimmiltamme vaikka Norjan kansalaisia. Ja Norjalle veromme maksamme. Emme me suinkaan silti norjalaisten aikaansaannoksia halveksi, sillä Norja on hyvä isäntämaa koska antoi meidän asettua maankolkkaansa ja auttoi meitä Ruijassa uuden elämän alkuun. 1
P.S. Lue Norjan papan reissun ykkösosa tästä ja kakkososa tästä. Arkistolöydön teki Pentti Lohela.
- Kaleva 10.7.1964 ↩