Mitä meille 1940-1950 luvulla syntyneille lapsille kuuluu ja miten meidät kasvatettiin naisiksi ja miehiksi?

Sodan jälkeiset vuodet olivat syntyvyydeltään poikkeuksellisen suuret Suomessa, noin 100 000 lasta vuodessa kun nykyisin on puolet siitä määrästä. Luulen että meitä oli silloin helpompi kasvattaa kun ei ollut kovin paljon ulkoisia viettelyksiä vetämään väärille poluille. Nyt meidän ikä alkaa olla 70-80 vuotta. Ennen tämän ikäiset ihmiset olivat vanhuksia, nykyisin meitä kutsutaan senioreiksi.

Tuolloin elettiin maatalousvaltaisesta kautta. Jokaisessa talossa, pienissäkin, tuotettiin joitakin elintarvikkeita itsenäisesti. Silloin lapset osallistuivat talon töihin kasvatus- ja opetusmielessä. Tämä oli nuorisolle hyvä, koska työnteko on paras opettaja. Kuitenkin aika oli sitä mitä se oli, miehet ja osin naisetkin olivat sodassa. Kun sota  loppui oli puute kaikesta. Sodasta päästyään ihmiset heräsivät muutamassa vuodessa ja kehitys alkoi harppoa eteenpäin. Silloin panostettiin perheisiin kun lapsia syntyi. Suomi alkoi nousta sodan kurjimuksesta uuteen kukoistukseen kaikesta huolimatta.

Erityisesti on ajatuksissani ollut koululaitos. Opettajalla oli oppilaita paljon eivätkä he koskaan olleet isoja luokkia vastaan. Me oppilaat oltiin kilttejä ja kunnioitettiin opettajan neuvoja. Silloin ei tietääkseni ongelmanuoria ollut. Kun nuoriso varttui ja piti alkaa katsella mitä sitä isona tekisi. Moni kouluttautui jos oli kotona varaa. Silloin oli koulussa lukukausimaksut eikä ollut isommasti ilmaista koulutusta. 

1950-luku on erityisesti jäänyt mieleen, kun kyläkunnat ja naapurit pitivät yhtä. Autettiin naapuria kaikissa asioissa jos heillä oli tarve. Yhteisiä iltaporinoita pidettiin, tultiin vain kylään eikä sitä tarvinnut etukäteen sopia. Konnun törmällä kokoonnuttiin jonkun talon pirttiin vuorotellen raataamaan kylän ja maailman asioista. Talon emäntä keitti kahavit! Ja ne olivatkin tosi hyvät kahavit!! Tämä oli minulle hyvin tärkeää, opin kuunnellessa vanhempien miesten tarinoista paljon. Erityisesti täytyy mainita Konnun Väinön käynti kotonani iltasella. Hänellä oli elämänkokemusta jota me nuoret kuuntelimme mielellään. Hänen äänensä oli mieluisan tuntuista, muistutti ihan Kekkosen ääntä.

Työttömyys alkoi jo vaivata tätä ikäpolvea eikä korvauksia maksettu valtion puolesta. 60-luvulla tämän takia suuri joukko nuoria hakeutui Ruotsiin tehtaille töihin. Jotkut palasivat Suomeen takaisin mutta useimmat jäivät sinne.
Muhoksella kuitenkin voimalaitokset työllistivät nuoria.

Nyt on eletty siitä ajasta n. 70 vuotta. Jos nyt menet naapuriin, jota et ehkä aina tunnekaan on vierailu mahdotonta. On tullut paljon estoja vierailulle, kehitys on mennyt kait eteenpäin. Ei tarvitse kaikkia asioita enää käydä suullisesti sanomassa, kun pirauttaa tietokoneen luuria niin naapuriin tulee puhelu kuvan kanssa perille. Tämä kehitys on kuitenkin välivaihe, ei se tähän pysähdy. 1940-luvulla ei ollut Laitasaaressa kuin muutama puhelin isommissa taloissa. Nyt jokaisella on televisiot, tietokoneet, kännykät, enkä minä kaikkia vempeleitä tiedäkään.

Näin se on mennyt ja tähän on tultu.

Muisteli Kalevi Leskelä