Oheisesta käräjäkirjapöytäkirjasta ilmenee, että Kestissä no 35 on ollut kestikievari 1760-luvulla:

Salpietarin keittäjämestari Henrik oli ilmoittanut kruununnimismies Christian Petri Zimmermanille, että silloin kun talollinen Pehr Tuppurainen Sotkajärveltä juhannuksen aikaan oli tullut alas, niin salpietarinkeittäjä Pehr Moilanen Muhokselta oli karannut Pehr Kestin kestikievarissa olleesta salpietaripannusta (pannun keitosta) ja Pehr Tuppuraisen kanssa veneellä paennut, eikä häntä sen jälkeen ole löydetty, vaikka hän on kuuluttanut hänet sen takia laillisesti rangaistavaksi.

Tuppurainen ei myöntänyt ilmiantoa ja sanoi, että hän oli vaimonsa kanssa ollut yötä Kestin talossa, jossa salpietarin keittäminen oli, ja sitten kun hän oli käynyt jumalanpalveluksessa sunnuntaina, hän oli mennyt pois, mutta Moilanen ei ollut hänen mukanaan, vaan oli nukkunut ladossa, eikä hän tiennyt enempää.

Pehr Kestin vaimo Walborg Eskilsdotter todisti, että Moilanen oli lauantai-iltana mennyt pois, eikä hän tiennyt minne hän oli lähtenyt, eikä häntä sunnuntaina enää näkynyt. Ja Tuppurainen oli lähtenyt vasta sunnuntaina, jolloin Moilanen ei ollut hänen mukanaan. ¹

Mustaruutiin tarvittiin salpietaria. Salpietarin keiton määräsi jo Kustaa Vaasa 1500-luvun puolivälissä. Keittämisen tuli tapahtua laaditun suunnitelman mukaisesti, eivätkä siitä säästyneet mitkään talot. Keittäjinä käytettiin irtolaisia.

Salpietariladoista antoi sotakollegio painetun selostuksen 1747 ja niiden tuli olla harvaseinäisiä, olkikattoisia ja lattian piti olla kovaksi poljettua savea. Sinne oli kasattava ruokamultaa, johon tuli sekoittaa teurasjätteitä, karjanlantaa, rikkaruohoa, karvoja sekä muita jäteaineita. Olkia ja risuja laitettiin, että seos pysyi kuohkeana, samoin siihen lisättiin tuhkaa, kalkkia ym. Tätä seosta oli pari kertaa kesässä sekoitettava ja siten se oli ilmalle vaikutuksen alaisena. Sitä kasteltiin säännöllisen välein karjanvirtsalla ja näin jatkettiin kahdesta neljään vuoteen, jonka jälkeen multa oli kyllin valmista keitettäväksi.

Salpietarin erottaminen tapahtui suuressa puuammeessa, jonka alaosassa oli tapilla varustettu reikä ja jonka pohjalle pantiin ensiksi olkia, sen jälkeen multaa ja päällimmäiseksi olkimatto. Sen jälkeen täytettiin amme kuumalla vedellä ja annettiin sen seistä 10-12 tuntia, jonka jälkeen uute juoksutettiin alla olevaan astiaan. Sama multa liotettiin 2-3 kertaa. Uutteen keittäminen tapahtui useita saavillisia vetävällä kuparipannulla. Kiehuvaan uutteeseen lisättiin aina uutta, epäpuhtaudet pois kuorien, kunnes jäljellä oli riittävän väkevä liuos, joka sitten pantiin kiteytymään. Puiden kulutus oli tietysti tavaton: 30-80 leiviskän saantiin tarvittiin 10-17 syltä halkoja.

Näin syntynyt salpietari oli valmista kauppatavaraa. Tämä kuitenkin vielä kerran keitettiin ruutitehtailla, lähinnä se oli puhdistettava keittosuolasta ym. Valmis salpietari oli lähetettävä Ruotsiin ruutitehtaille. ^{2 3}

Muut Laitasaaren kestikievaritalot olivat Ylikosunen no 9 ja Apaja no 38. Kestikievarilaitos perustettiin vuonna 1734. ⁴