Klikkaa riihenpuintikuvaa – muutama henkilö vielä tunnistamatta. Onko kuva Martti Kesäniemen ottama?

Kokemukseni ja muistoni sadonkorjuusta ovat 1950-60 -luvuilta. Kodin ja pääosin koko kotikylän elinehto oli se, että tehtiin työtä, jotta oli syksyllä satoa, mitä korjata. Nyt sitä vasta ymmärtää, miten suunnitelmallista ja vaativaa oli ottaa leipä maasta, metsästä, navetasta!

Itselleni puintipäivät ja potunnosto olivat suorastaan mieluisia yhteisiä tapahtumia, marjareissut retkipäiviä. En ollut vastuussa niistä töistä mitä oli tehtävänä talvella, saati keväällä; lannanajot, maan kynnöt, karhitsemiset, kylvöt, perunakellarin lämmitys – hiilet vietiin uunista pakkasella kellariin, jotteivat potut palellu – keväällä valkattiin siemenperunat ja nostettiin itämään.

Heinänteko oli keskikesän sadonkorjuuta, sitten välillä poimittiin hillat – yöt kalastettiin – sitten mustikat ja ehkä vaaraimet. Säilöminen oli oma operaatio; ei ollut pakastimia.

Viljan joutumista piti seurata; silloin äitikin sai kukkalähetyksen, kun isä-Heikki pyöräili pellolle ja toi tähkiä kukkavaasiin!

Joskus oli sellaisia aikoja, että halla uhkasi viedä viljan, esim. Tallenpellolla oli vehnää ja sitä miesväki aamuyön tunteina liikutti pitkillä köysillä ja piti nuotioita ympärillä pelastaakseen viljan. Ja taisi pelastua.

Työteliäs oli syksy, kun todellinen sadonkorjuu ajoittui luonnollisesti loppukesään. Muistissa on perunnannostotalkoot – hevosauralla vaot avattiin ja siitä väki kiirehti poimimaan. Lajiteltiin jo poimittaessa erikokoiset erilleen, kotieläimille menevät. Puintitalkoissa kuljetettiin Lokomoa naapuriin ja väki meni perässä, veturina oli traktori. Riihipuintia en ole nähnyt.

Mutta ei ollut ainoastaan puinti vaan kaikki sen valmistelu ja sadon talteen laittaminen. Pitkin vuotta sitä satoa sitten vietiin myllyyn ja jauhoja kuljetettiin, hevoskärryissä. Saatiin kotona tehtyä nisua ja leipää. Lehmille apetta, kai sioillekin. Mikä osa viljasta elukoille meni, en tiedä?

Todellakin ne elukat. Oma sadonkorjuu se oli niittenkin kanssa. Sen ajan karjanhoito oli käsityötä, alusta loppuun. Navettatyöstä voisin kertoa yksityiskohtaisesti, kun äidin sairastaessa sitä tein, koulusta lintsaten, mutta se on oma juttunsa!

Sadonkorjuuta oli elukoitten kanssa ensinnäkin poi’ittamiset ja – teurastamiset. Yleensä poikiminen sujui aivan luonnollisesti, seurantaahan se vaati yölläkin. Kuitenkin joskus näin miten tarvittiin köysiä ja miesvoimaa. Mutta se teurastaminen oli jotain kamalaa, vaikka sekinhän oli elinehto. En tietenkään ollut kotona, olin vain hyvästellyt sonnit karsinaan ja mennyt näkymättömiin. Kuitenkin tiedän, että esimerkiksi sodan aikana äitien ja tyttöjenkin piti olla teurastuksissa mukana.

Syyssadon jälkeen alkoi puolukanpoiminta. Äiti, kaiken työn ohessa, keräsi talven marjat. Ne survottiin isoon puusaaviin ja säilytettiin puohissa, mistä niitä kai kirveellä hakattiin, kun olivat jäässä. Yleensä äiti sai niin paljon marjoja, että myi niitä ja osti esimerkiksi kouluvaatteita meille lapsille. Metsästäjäveljeni Leo ja Kalervo rahoittivat myös asehankintansa poimimalla marjoja.

No ei ne työt loppuneet vaikka lumikin tuli maahan. Metsä odotti. Oli suunniteltu hakkuuta, taimikonhoitoa, ojien kaivua, teiden kunnostamista, hevosella ja pankkoreellä metsään mentiin. Lapio, pokasaha, kolorauta(?) kyydissä. Metsäsavotan aikana jäi koulu toissijaiseksi pojilla.

Nyt kun on elänyt elämäänsä jo loppukolmannekselle, näkee erilailla sen kokonaisuuden, mitä oikein kotona ja kodeissa tehtiin ja miksi. Ei ollut vaihtoehtoa.

Nykyisen yltäkylläisyyden, kyllästyneisyyden ja valittamisen keskellä ei osaa muuta kuin arvostaa ja kiittää todellisen työn tehneitä – liian myöhään kyllä.

– näin muisteli Pippa