Matinsuon-Mieksonsuon suoalue oli tärkeä paikka laitasaarelaisille sekä Tyrnävän ojakyläläisille. Se alkoi aivan kunnan rajalta ja rajoittui suureen Saari- ja Mätässuohon.
Ennen vanhaan ei ollut metsäteitä, oli vain linjoja ja polkuja. Kotona laitettiin voileivät ja mehupullo reppuun. Astiana oli emalisanko tai pääläri, muoviastiat olivat vielä tulevaisuutta.
Kävelymatka alkoi. Kärnänkankaalle, ylikäytävän yli, sitten metsälinjaa ja polkua seuraten Kaupin linjalle. Sitten tultiinkin jo Matinsuon laitaan. Heti oikealla saattoi jo olla hilloja. Sen jälkeen mentiin kaarrellen ja mättäillä hyppien Matinsuon kurkun yli.
Paikka on aika vetinen, eräänlaiset rimmenharjanteet, joita myöten mentiin. Matinsuon yläpää oli usein hyvä hillapaikka. Siitä olen ensimmäisen täyden sankon aikoinani saanut. Muistan kun pyörän sarvissa toin sen kotiin.
Matka jatkuu, päästään kankaalle välillä, Miekso odottaa. Kartalla olemme käytännössä Muhos-Tyrnävä metsä-alueen keskellä, noin 7 kilometriä leveällä vyöhykkeellä.
Maasto muuttuu välillä mukavaksi jäkäläkankaaksi. Siellä jo näkyy ensimmäiset – hillat. Juokastaan hieman mehua ja huokastaan. Poimiskellaan hieman ja seurataan ojanvartta välillä koukaten sinne tänne.
Pienet inisevät ystävät on kimpussa. On tyyni pilvipouta, kaukana näkyy tummenevia ukonpilviä.
Suoalue muodostuu pienistä aukeista lahdekkeista, väliin mahtuu myös tiheäpuustoista rämettä. Suon toisella laidalla on laajoja kallioalueita, joilla kasvaa muutama tarrimänty. Karua on.
Jossain tässä lähellä on perimätiedon mukaan isonvihan aikaisen piilopirtin rauniot – näin Similän Kalle on minulle kertonut, itse en ole niitä nähnyt.
Miekson suon alapäässä on laajoja lammikoita. Niiden reunamättäiltä poimimme väsyneinä mutta onnellisina loput marjat. Tyytyväisinä lähdemme paluumatkalle, täytyy ehtiä ukkosen alta pois.
Sinne sinä jäät – kaipauksen hilla-eldorado. Olet monen saappaanhiertymän ja hikipisaran ottanut. Mukava on sinua muistella pakkaspäivänä mannapuuroa ja hillasoppaa syödessä.
Aika kultaa muistot.
– Pentti Lohela